Aika iso haloo uudesta vuodesta joka vuosi, kun mediassa toitotetaan uuden vuoden lupauksista. Sama homma yritysmaailmassa, uusi vuosi ja uudet budjetit ja suunnitelmat. Maapallon kierto auringon ympäri ikään kuin nollaa kaiken viime vuotisen ja antaa jokaiselle ylipainoiselle tai muuten huonoja elintapoja viettäneelle tai budjetin ylittäneelle uuden mahdollisuuden. Toisaalta on tosi terveellistä silloin tällöin pysähtyä miettimään kuluneita aikoja ja hieman korjata kurssia tarpeen vaatiessa. Itse myös pohdiskelen syntyjä syviä näihin aikoihin samoin kuin usein kesälomalla, kun on aikaa ajatella mennyttä ja tulevaa. Viime vuodessa sitä riittääkin puitavaa, vieläkin aika epätodelliselta tuntuu koko juttu ja samoin tulevaisuus epävarmalta. Oikeastaan tunnelmat tässä vaiheessa ovat kolmijakoiset.

Tulee mietittyä ja työstettyä vieläkin paljon, mitä ihmettä oikein tapahtui ja miten minut sysättiin uuteen elämänvaiheeseen niin yllättäen ja paskamaisesti. Se saa kurjat fiilikset pulpahtamaan pintaan ja pitää yrittää välttää liikaa miettimästä, ettei vajoa liikaa itsesääliin. Mutta miten asiaa katsookin, niin kyllä ero ja ydinperheen hajoaminen on iso tappio  ja menetys elämässä. Asiaa voi selitellä ja monet selittelevätkin parhain päin. Tulee mieleen hävinneen urheilijan selitys telkkarin haastattelussa, että tappiosta huolimatta hän on tyytyväinen peliin ja hyvällä fiiliksellä. Urheilijat vihaavat häviämistä ja joskus kuuleekin hienoja rehellisiä lausuntoja äärettömästä vitutuksesta. Ei sinänsä, että muistellessa menneitä vuosia perhe-elämä ja parisuhde olisi voinut olla paljon parempaa ja monet arjen asiat haluan toisin tämän jälkeen enkä juurikaan kaipaa enää Ebbaa ja hänen vaikeaa luonnettaan. Silti ankeaan arkeen ja murheisiin olisi ollut mahdollista vaikuttaa tosi paljon aikanaan. Eniten vituttaakin se ala-arvoinen ja itsekäs käytös, selän takana salailu ja pelailu, joka saa tuntemaan itsensä tosi hölmöksi. Parisuhteessa on aina kaksi kokkia soppaa keittämässä ja jos toiselle alkaa maistua enemmän ulkona syöminen, niin miksei vaan voi häippästä vaan pitää vielä sotkea ja tärvellä yhteinen keitto, kun toinen selkänsä kääntää. Silti huomaan, etten ole kyynistynyt vuoden mittaan niin kuin pelkäsin, ainakaan merkittävästi. Perusluonteelleen ei varmaankaan voi juuri mitään vaan uusia ihmisiä tavatessa heihin pyrkii luottamaan. Sama varmastikin pätee Ebbaan, kun hänen kuvioitaan kelaa tarpeeksi kauas menneisyyteen, niin huomaa saman kaavan hänen suhteissaan. Jokainen paras ystävä on kadonnut Ebban elämästä vuorollaan ja jokainen vielä niin tökerösti, ettei Ebba niistä välirikoista juuri pysty puhumaan. Sama pätee varmasti minuunkin jatkossa.

Toisaalta arki kotona rullaa nykyään ihan hienosti. Lapsetkin ovat paremmalla tuulella ja vietämme aika mukavaa aikaa yhdessä. Kaikkien mielipiteillä on merkitystä ja lapset osallistuvat kodin hommiin ilman, että asiasta tarvitsee nostaa suurta meteliä. Kun tätä vertaa tilanteeseen vuosi sitten, ero on iso. En tajunnutkaan, miten tukahduttavaa ja ahdistavaa oli se rähinä jokaiselle, joka pitää ääntä kodissa tai muuten häiritsee aina lopen uupunutta äitiä. Itsekin pidin sitä meidän perheen normaalina. Uusi normaali on rennompi meininki eikä ääntä koroteta tarpeettomasti. En edes muista, milloin olen viimeksi rähjännyt kotona. Arkeen ei aiemmista suunnitelmista huolimatta juurikaan kuulu Ebban osuus huoltajuudesta. Hän toistaa itseään joka viikko kutsumalla lapset kerran viikossa syömään ja siellä paikalle menneet voivat viettää tunnin tai pari hänen kanssaan. Kuulemma hän ei kiireisen elämänsä takia ehdi enempää tapaamaan eikä myöskään viikonloppuisin, ei soittele lapsille eikä ehdota mitään yhteistä tekemistä. Tämä tietysti pännii, lähinnä lasten puolesta, mutta en ole syksyn jälkeen jaksanut asiasta ottaa yhteyttä, kun ei hän näköjään noita uusia rutiinejaan muuta. Ebba tosin on tarjonnut asuntoaan lapsille viikonloppukämpäksi silloin, kun hän itse on sieltä poissa. Kaipa hän kokee näin olevansa läsnä lasten elämässä ja tavallaan onkin hetkellisesti viikonlopun alussa ja lopussa. Ollaan kyllä ihan eri taajuudella.

Sitten toisaalta uusi elämänvaihe on menossa ihan mukavaan suuntaan. Leppoisa arki rullaa vaikka rahasta tekee välillä tiukkaa, harrastukset ovat mukana elämässä, duunissa sujuu ihan mallikkaasti ja Jonnan kanssa puuhaillaan aina kun muilta kiireiltä ehditään. Suhteeseen Jonnan kanssa huomaan viime vuoden tapahtumien vielä vaikuttavan. Niin absurdia oli meno Ebban kanssa ja niin synkät ja epätodelliset fiilikset viime kesänä, että tiettyä varovaisuutta on vielä ilmassa. Uusi seurustelusuhde on kiva, on se jo jotain enemmänkin, mutta en selvästi pysty täysin heittäytymään vielä suhteeseen ainakaan vielä. Asia hieman haittaa minua ja luulen, että Jonnaakin, mutta hän tietää tilanteen ja antaa edetä hitaasti. Itsekin uskon asioiden menevän parempaan suuntaan koko ajan. Sen huomaa aika selvästi siinä, kun suunnitellaan tulevaisuutta yhdessä. Siinä aikajänne kasvaa koko ajan, vielä syksyllä oli vaikea suunnitella mitään yhdessä kuukautta pidemmälle. Nyt jo varattiin yhteinen viikonloppumatka keväälle ja mietitään kaikkea pidemmälle.

Luin kiinnostavan kirjoituksen onnellisuudesta jostain lehdestä. Siinä tutkija totesi kaikilla ihmisillä olevan tietyn perusonnellisuustason, joka on seurausta luonteenpiirteistä ja eletystä elämästä ja asenteesta elämäänsä. Teorian mukaan kaikkien elämässä vastaan tulevien tapahtumien vaikutus on väliaikainen ja ihminen palautuu pian samalle onnellisuustasolle, jolla hän oli ennen tapahtumaa. Onnellinen ja positiivinen tyyppi palautuu vastoinkäymisistä samalle tasolle ja negatiivinen elämäänsä vittuuntunut tyyppi palaa aikaisempaan vitutukseensa aika pian vaikka mitä kivaa tulisi vastaan. Ihan hyvä näkemys asiaan, ainakin antaa ajattelemisen aihetta.