Ebba piti yhteyttä puhelimella ja kun heräsin tiistaiaamuna, kyseli hän viestissään, josko voisi tulla piipahtamaan taas, tanssitavaroita pitäisi hakea. Tokihan se sopi ja kun töiden jälkeen olin saanut kaupassa käytyä ja tehtyä lihasoppaa ja kaikki muutkin kotityöt, Ebba saapui hyvältä näyttävänä, ruskettuneena ja hyväntuulisena. Hän jutteli niitä näitä ja otti hieman lihakeittoa. Sitten hän suuntasikin etsimään tanssikamojaan. Tanssifestivaalit olisivat tulossa ja hän oli päättänyt ensin emmittyään osallistua ja esiintymispuku pitäisi saada nyt valmiiksi kesäkuun alkuun mennessä. Vauhdikkaasti hän roudasi laatikoita ja kasseja alakerrasta yläkertaan ja kun tarkkailin häntä, ohikiitävän hetken olin näkevinäni hänen ystävällisen ja huolitellun maskinsa takana koko raadollisen kuvion yhtenä haisevana pötkönä. Tajusin, ettei Ebbaa kiinnosta paskan vertaa, miten minä pärjään tai miten ylipäänsä mikään minuun liittyvä menee. Hän ajattelee vain ja ainoastaan itseään ja menee tarkkaan mietityn suunnitelman mukaan huolettomasti kaveriensa kanssa eteenpäin kohti lähestyvää upeaa sinkkukesää festivaaleineen ja muine jännittävine kuvioineen. Kylläpä alkoikin vituttaa. Minun osani tässä näytelmässä varmaan olisi pitää huolta lapsista, joita Ebba tapaisi silloin tällöin, kun se hänen vauhdikkaisiin kuvioihinsa sopisi ja olla kai loppupeleissä rahoittaja hauskanpidolle, jos muuta rahoitusta ei alkaisi paikkoin löytyä. Tältä tosin oli tuntunut ihan alusta asti, mitään suhteen selvittelyä tai yhteistä keskustelua oli turha odottaa. Hän voisi velvollisuudesta kuunnella, jos minua huvittaisi tilittää, mutta tulevaisuudensuunnitelmat olivat hyvin selvän tuntuiset ja tunteet olivat jo romukopassa. Hyvät välit minuun olisivat hyödyksi, jotta koko paskasta selviäisi ulos mahdollisimman halvalla. Tällaisena manipuloivana kusipäänä näin hänet ohikiitävän hetken, kun ajattelin, että vaikka ihmissuhteet romahtavat ja mies ja lapset jäivät taakse, niin tanssifestivaalit kuitenkin hoidetaan. Tytärkin ihmetteli, että tuonko takia äiti tänne tuli ja siis aikooko tosiaan mennä festivaaleille nyt. En osannut oikein sanoa mitään tuohon muuta kuin: ’Niin kai’. Toki minäkin työt ja harrastushommat hoitelen, mutta jotenkin tämä tapaus intuitioineen avasi tämän kuvion peruuttamattomuuden. Hyvä niin, jos aikoo pelata, pitää ymmärtää pelin nimi ja huomasin olleeni tilassa, jossa en vieläkään uskonut tätä koko asiaa tapahtuneeksi tai asian lopullisuutta. Ja jos olisin vielä pitkään samassa epäuskoisessa mielentilassa, kuvio muuttuisi koko ajan vain minulle vittumaisemmaksi.

Seuraavana päivänä piti lähteä shoppailemaan. Töiden jälkeen havahduin siihen, että ensi viikonloppuna olisi äitienpäivä ja tiedossa olisi jopa kahden päivän kahvikutsut. Ebban tarjoiluista ei tarvitsisi tänä vuonna kantaa huolta. Hän oli kuulemma järjestämässä lapsille omat juhlat sunnuntaina. Itse olin kutsuttu isoäidin bileisiin jo lauantaina ja sunnuntaina oman äitini juhliin. Isoäiti oli soitellut ja kutsunut nimenomaan koko perheen juhliinsa asiaa muutaman kerran toistaen. Olimme Ebban kanssa sopineet, että mennään sitten koko kööri tai ainakin ne lapset, jotka mukaan ehtivät. Kaikenlaista sitä tulee sovittua vaikka aika herkillä mennään naamatusten. Suuntasin kauppakeskukseen miettien, mitä voisi 95-vuotiaalle ostaa. Suurin osa kauppakeskuksen tuotteista sopii hieman nuoremmille. Legoissa lukee 4-99 vuotta, no ne vielä kävisivät.

Sitten käytävällä tuli vastaan tuttu hymyilevä hahmo. Hessu oli kaveri työkuvioista vuosien takaa ja tiesin, että hän oli jo eläkkeellä. Juteltiin pitkät pätkät ja muisteltiin menneitä. Hessu oli ihan ennallaan, hauska mies ja kertoi, ettei ole malttanut olla kiikkustuolissa eläkkeellä vaan on edelleen konsulttina työelämässä mukana aika ajoin. Hessu lähti etsimään vaimoaan ja minä jatkoin eteenpäin käytävällä.

Näistä vanhoista tyypeistä tuli mieleen isoisäni, joka omista sukulaisistani oli yksi eniten arvostamistani ja jonka kanssa tulin aina mainiosti toimeen. Vuosi ennen kuolemaansa juteltiin niitä näitä ja hänellä ajatukset olivat välillä synkät, kun tunsi ajan loppuvan kohta. Hän oli työelämässä saavuttanut aikoinaan melko paljon ja työasiat olivat tavalla tai toisella mukana melkein loppuun saakka eläkkeestä huolimatta. Kuitenkin hän sanoi tuona kesänä, että kun hän miettii elämäänsä ja arvojaan, niin loppujen lopuksi ainoat asiat, joilla todella on merkitystä ovat hänen läheisensä ja lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Mietin noita ja sitä, miten tässä tilanteessa pitää näyttää itse lapsille esimerkkiä hyvästä käytöksestä ja meiningistä vaikka muut olisivat miten itsekkäitä kusipäitä. Tuntui siltä, ettei lapsilla olisi tällä hetkellä ketään muuta luotettavaa ja vakaata tukenaan. Perusturvallisuuden tunne on teineillekin tärkeä juttu, vaikkeivat ne sitä myönnäkään. Ostin lopulta isoäidille lasisen kulhon. Jos ei muuta käyttöä, niin siihen voisi laittaa vaikka karkkia lapsenlapsenlapsille.