Viikonloppu jatkui taas äitienpäivän vietolla, nuorimmainen oli mennyt Ebban luo yökylään ja vanhemmat lapset oli kutsuttu seuraavana päivänä juhliin. Itse suuntasin tapaamaan omaa äitiäni siskoni järkkäämälle sunnuntailounaalle. Leppoisalla lounaalla keskustelu soljui totuttuun tapaan ja itselläni oli tavattoman kotoisa fiilis, jotkut asiat pysyvät ja tunnelmaan voi luottaa. Lounaan jälkeen lähdin samaa matkaa äitini ja isäpuoleni kanssa ja kävelin hieman heidän perässään jalkakäytävällä kohti peräkkäin parkkeerattuja autoja. Katselin kun he kävelivät hitaasti ja hieman huterasti tyylikkäästi pukeutuneina, kuten aina, käsi kädessä kevätauringossa. Tuollainenhan oli ollut myös minun unelmani vanhuudesta, jonka varaan olin rakentanut kotia, perhettä ja uraa. Ja nyt siitä ei olisi jäljellä ainakaan tuota näkyä, kun vanhana yhdessä luottavaisesti taivalletaan kohti auringonlaskua. No Ebbahan ei ollut enää pariin vuoteen halunnut kävellä käsi kädessä julkisella paikalla, mistäköhän sekin johtui, ja siinä mielessä olin ehkä rakentanut vähän saviselle maalle. Myös omalla äidilläni oli ollut omat mahalaskunsa elämässään. Pienten lasten kanssa yksinhuoltajaksi jäätyään ja kymmenen vuotta kaiketi ajoittain hyvinkin yksinäisenä eronnutta elämää viettäen hän tapasi uuden miehen ja elämä muuttui jälleen. Aika tiukilla ollut, tiukka muija, menee tuossa nyt ilman merkkiäkään vuosikymmenten takaisista katkerista hetkistä. Päästiin autoille ja mainitsin, että oli mukava taas tavata ja ajelin kotiin päin.

Kotona tytär oli huoneessaan ja pahantuulinen, oli kuulemma tullut jotain kärhämää Ebban kanssa juhlissa ja toinen vanhemmista pojista oli ollut myös paikalla ja yrittänyt rauhotella siskoaan. Soitin Ebballe ja hän kuittasi jutun pikkuasiana. Mietin, ymmärtääkö hän ollenkaan, miten erikoiselta ja epävarmalta koko tilanne lapsista vaikuttaa ja miten herkästi tarkkaillaan vanhempaa, jota ei enää tavata päivittäin. On ihan eri asia olla koko ajan kotona, silloin voi periaatteessa sanoa mitä vaan ja olla oma itsensä, mutta etävanhemman pitäisi olla herkkä tunteille. Paljon muitakin asioita oli mielessä, joista olisin halunnut Ebban kanssa keskustella, liittyen ajatuksiin lähitulevaisuudesta ja aika monesta käytännön asiasta, joita pitäisi järjestellä yhdessä, halutti tai ei. Ebba ei ollut juttutuulella ja lähinnä puhui vain itsestään, siitä kuinka hänen pitää nyt hoitaa jalkojaan ja tulevan viikon kiireisestä aikataulustaan. Ehdotin hänelle, että hän tulisi kahville seuraavana päivänä ja sain vastaukseksi jotain, että katsotaan, miten jaksan ja palataan siihen. Mietin, miten helvetin sekaisin pitää pää olla, että tässä tilanteessa miettii vain itseään ja säärikarvojaan ja varpaankynsiään ja vielä jotenkin odottaa, että muut jaksavat miettiä tätä samaa hänen kanssaan. Katselin lätkää telkkarista ja mietin, että kyllä tämä näkymä sen pesee, että tuossa tilalla istuisi kiukkuinen ja väsynyt eukko kynimässä paksuja pohkeitaan.

Maanantaina laiteltiin ruokaa nuorimmaisen kanssa ja mainitsin, että äiti saattaisi poiketa kylään töiden jälkeen. Tytär odotti pihalla ja kyseli, milloin hän tulisi. Joskus illalla Ebba soitti ja olisi halunnut kysyä jotain käytännön teknistä seikkaa uudesta kodistaan. Sanoi, ettei ollut ajatellut tulla käymään ja oli ymmärtänyt, että näin oli myös sovittu. Jatkettiin juttua pitkään ajatuksista kaikesta ja lähitulevaisuudesta, keskustelu meni aika lailla tunteikkaaksi varsinkin Ebballa ja edelleen minulle jäi edelleen melkoisen epäselväksi, mitä kaikkea hänen päässään liikkui. Mikä tässä oli oire ja mikä syy? Onko hän hullu, joka oireilee joka suuntaan agressiivisesti vai onko hän vain täysin kylmän rauhallisesti katoamassa tämän minun ja perheen elämästä? Pääsyynä pahoinvointiin mainittiin minä, jonka läheisyys tukehduttaa ja jota ei voi ajatella muuna kuin kaverina tai jotain ainakin tällä hetkellä. No minkäs sille mahtaa, jos ei ole fiiliksiä jatkaa ja olenhan ollut paskojen tunteiden ukkosenjohde aina. Toisaalta en minäkään voi kuvitella jatkavani tyypin kanssa, jolle parisuhdeväkivalta pettämällä on ratkaisu omaan vitutukseen ja joka mielummin valehtelee, kuin puhuu murheistaan. Joka tapauksessa päätettiin puhelu ystävällisissä merkeissä ja sovittiin, että pidetään tämä elämäntilanne nyt tällaisena kesälomaan asti ja yritetään tavata aika ajoin.

Mietin illalla vielä omia vanhempiani ja tätä koko soppaa. Tosiaan, vaikka tietysti yhteiselossa oli omaa väsynyttä nihkeyttään, niin silti minulla oli vielä kuukausi sitten omasta mielestäni maailman paras ja kaunein vaimo ja perhe, kansainvälinen ura ja muutenkin puitteet aika hyvällä mallilla. Nyt kaikki olisi auki ja pitäisi alkaa miettimään yksin, mitä sitä sitten elämältään haluaa, jos ei tätä nyt saanutkaan. Paikkoheittona äkkiä uusi muija jostain  tilalle ja homma jatkuu uuspeheenä vai mikä se oikea nykysana on vai sitten jotain ihan muuta. Tilannehan voisi tietysti olla paljon pahempikin, mutta jotenkin mieleen tuli vanha business-viisaus, joka muistuttaa elämän yllätyksellisyydestä. Jotenkin niin, että puvusta tuulipukuun on joskus todella lyhyt matka.