torstai, 21. kesäkuu 2018

Luku 16: Yhtä Juhlaa

Samaan aikaan, kun tutustuin uuteen sosiaalisempaan elämään, tein hommia kotosalla tulevia tyttären rippijuhlia varten. Maalausta ja muuta pientä remonttia sekä kodin uudelleenjärjestelyä. Tässä työssä tunnelma oli uusi. Nyt tekisin sisustusta uutta perhettä varten, jolloin Ebban oleskelua tai mielipidettä tai kommentointia tai mitään muutakaan ei tarvitse enää ottaa huomioon. Toista olohuonetta sisustaessani huomasin puutteen keskellä lattiaa. Lähdin töiden jälkeen Ikeaan etsimään sopivaa pientä sohvapöytää. Juuri kun olin saanut pöydän sekä kaikki muut mukaan tarttuneet tavarat autoon ja suuntasin kohti kotia, puhelin soi. Soittaja oli Ebba. Hän oli itkuinen. Lompakko ja sen mukana maksukortit ja bussiliput ja kaikki olivat kadonneet päivän aikana ja hän istua kyhjötti kaupungin keskustassa vailla rahaa ja pyysi apua. Mikään kiire ei ollut kotiin ja lupasin tulla paikalle sekä heittää hänet kotiinsa. Matkalla kotikylään Ebba itki ja oli kuin koko maailma olisi romahtanut. Hän manasi olevansa konkurssissa. Sanoin, että lompakkoja nyt katoaa ja viikossa hän saisi uudet kortit ja muut ja lupasin lainata käteistä niin paljon kuin tarvitaan. Makselee sitten takaisin, kun ehtii. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänellä maailma romahtaa tällä tavoin. Hän oli jo pitkään ollut samanlainen, vailla optimismia ja pienetkin negatiiviset asiat saivat hänet vajoamaan synkkyyteen ja olisi turhaa saada häntä näkemään mitään valoisaa tai humoristista tässä asiassa, joten pidin näistä asioista turpani kiinni. En ole ammattilainen, mutta olin jo pitkään ajatellut Ebban olevan hyvin uupunut ja ehkä myös masentunut ja tämä ajatus tuli taas mieleeni. Kaikkeen tekemiseen tuntui liittyvän suunnaton ponnistelu ja yllätykset ja takaiskut veivät tolaltaan. Ebban perusluonne parisuhteemme aikana oli ollut positiivinen ja humoristinen ja tämä synkkyys oli mielestäni pikkuhiljaa alkanut ja vahvistunut viimeisten vuosien aikana. Sain Ebban kotiinsa rahatukon kanssa ja lähdin kasaamaan sohvapöytää kotiin.

 

Rippijuhlaviikonloppuna olimme sopineet, että Ebba tulee jo lauantaina meille järjestelemään ja siivoamaan, voisimme myös käydä kaupassa ostamassa kaiken tarvittavan. Hän saapuikin puoliltapäivin ja huuteli makuhuoneen oven takana tulleensa. Ei avannut ovea vaan häveliäästi jäi ulkopuolelle ja hyvä niin. Olin ollut edellisenä iltana kavereiden kanssa ulkona baarissa, joten näky ja haju makkarissa olisi ollut jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Päivästä tulisi pitkä ja hikinen, eikä pelkästään hellelukemien takia. Kaupassakäynti ja siivoaminen sujui rutiininomaisesti ja yhdessä tekeminen tuntui mukavan tutulta. Hyvin nopeasti tuli tunne, kun hän ei olisi ollutkaan poissa ja hän teki valtavasti töitä huomisten juhlien eteen, kuten aina ennenkin. Ainoa poikkeus oli tietysti, että illalla hän poistui vähin äänin kotiinsa ilmoittaen tulevansa seuraavana aamuna aikaisin takaisin.

 

Juhlat sujuivat oikein hienosti ja edustimme perheenä samaan tapaan kuin aikaisemminkin. Meistä otetuissa kuvissa kaikki hymyilevät ja Ebbakin nauraa joissain kuvissa katketakseen. Tietyissä olosuhteissa porukka viihtyy hyvin yhdessä ja se sai minut hieman surumieliseksi kaiken kulissien takaisen tapahtuneen jälkeen. Huomasin myös, että se tietty lumous, jossa pitkän suhteen aikana olin aina nähnyt hänet sinä parikymppisenä upeana tyttönä oli ehkä jollain tavoin haihtumassa ajan myötä. Panin merkille, että hän on alkanut muistuttaa yhä enemmän ikääntynyttä äitiään ja muuttumassa pikkuhiljaa suorastaan tätimäiseksi ulkomuodoltaan. Varsinaisesta rupsahduksesta ei voisi vielä puhua, mutta yllätyin itse näistä huomioista. Ihmiset näkevät useinmiten, mitä haluavat nähdä ja kukaan ei kai näe itseään ja läheisiään juuri sellaisina kuin he todellisuudessa täysin ovat.

 

Arki jatkui maanantaina ja seuraava juhlaviikonloppu alkoi taas häämöttää edessä. Juhannusta tosin juhlisin melko maltillisesti suvun mökillä lähinnä puutarhatöiden ja rentoutumisen merkeissä ja ainoa juhlaan viittaava omalta osaltani olisi lipun vetäminen salkoon, jos nyt ei sada kaatamalla. Ebba viestitteli saaneensa lompakon mukana kadonneet korttinsa uusittua ja elämä olisi siellä siellä taas jotenkuten raiteilla. Pari päivää ennen pitkää viikonloppua Ebba ilmoitti, että voisi tulla meille juhannuksen aikana keräämään tavaroitaan, kun muut ovat poissa. Tässä vaiheessa alkoi vituttamaan tämä meininki. Toistaiseksi hän oli tullut entiseen kotiinsa suunnilleen samaan tapaan kuin asuessaan täällä ja välillä käynyt ilmoittamattakin silloin, kun muut eivät olleet kotona. Joka kerta käytyään hän oli vienyt mukanaan jotain joko asiasta kysyen tai kysymättä, samoin myös edellisenä juhlaviikonloppuna, jolloin tuntui välillä kiertelevän talossa kuin karkkikaupassa arvioimassa pois vietävää tavaraa. Kuitenkin tätä erillään asumista oli jo jatkunut niin pitkään, että tämä käytös alkoi tuntua epämukavalta ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin kaikki irtaimisto kotonani on joko yhteistä tai minun hankkimaani asumuseron jälkeen. Lievästi ärtyneenä ilmoitin hänelle mahdollisimman ystävällisesti, että tavaroista voidaan sopia, mutta yhdessä ja silloin, kun olen kotona. Annoin ymmärtää, että hän on täällä vieraana aina tervetullut, mutta vain vieraana. Eihän kukaan käy hänenkään kotonaan penkomassa, kun hän on poissa. Ebba vastasi lyhyesti, että antaa olla sitten ja varmaankin veti herneet nenään asiasta.  No välillä  ihmisille nyt vaan joutuu tuottamaan pettymyksiä. Toivottavasti hän kuitenkin kunnioittaa tätä yksityisyyttä jatkossa, muuten tämä kämppä on ennen pitkää täysin autio ja vaikken olekaan keräilijätyyppi, en kuitenkaan halua täysin luopua kaikesta materiasta.

keskiviikko, 20. kesäkuu 2018

Luku 15: Huh Hellettä

Kaiken muun hässäkän keskellä päätin yhtenä toukokuisena iltana, että miksen tapaisi muitakin ihmisiä, siis naisia, olihan Ebbakin sitä tehnyt ja vielä parisuhteessa ollessamme. Ihan vain keskustelu kiinnostavien tyyppien kanssa tuntui piristävältä ajatukselta. Niinpä kirjauduin sisään deittisovellukseen ja valitsin siihen muutaman omasta mielestäni hauskan kuvan ja aloin selailemaan naisia toisensa perään. Sovellus ja kuviot olivat tuttuja parin vuoden takaa, jolloin päätimme Ebban kanssa tapailla muitakin avoimen suhteen merkeissä ja muistoja nousi mieleen niiltä ajoilta. Silloin tapailut olivat lyhyitä ja monille joutui selittelemään avoimen suhteen etiikkaa, joka suoraan sanottuna ei ollut itsellenikään ihan selvä. Nyt tilanne olisi toinen, kun ei tarvitsisi tapailla ketään siten, että pitää koko ajan vilkuilla, ettei ketään tuttuja ole kahvilassa tai baarissa vaan voisi olla ihan oma eromies itsensä.

 

Kun selailin naisten kuvia, huomasin, että aikaisempiin vuosiin verrattuna kuvat, jossa esiintyy lapsia naisten seurassa olivat melkein tyystin kadonneet. Aikaisemmin niitä oli paljon ja siitä tuli hieman kyseenalainen fiilis. Lapset tuskin ovat treffitoiminnassa mukana ja tuskinpa he suostuisivat antamaan lupaa oman kuvansa käyttämiseen, jos pystyisivät asiaa kypsemmin arvioimaan. No hyvä, että se trendi oli ohi. Toinen jännä juttu on profiili, jossa nainen ei hymyile yhdessäkään kuvassa ja pahimmassa tapauksessa on vielä aurinkolasit päässä. Jos ei edes deittiprofiilissaan hymyile, saattaa olla melkoinen hapannaama livenä tavattaessa. Suurin osa oli kuitenkin melko salonkikelpoista materiaalia. En tiedä, miten paljon miehet kuviaan kohentelevat erilaisilla filttereillä, mutta naiset osaavat kyllä pääsääntöisesti tarjota itsestään parhaat puolet ja sommitella kuvat aika tyylikkäiksi. Tykkäyksiä alkoi tulla melkoisella tahdilla, josta ensi hätään päättelin, että muilla miehillä varmaan on vieläkin niitä tylsiä kalastuskuvia tai erilaisia moottoriajoneuvoja, joista naiset eivät yleensä kokemukseni mukaan paljon perusta. Juttelin muutamien mukavan tuntuisten tyyppien kanssa ja eikä aikaakaan, kun ensimmäiset treffit oli sovittu jo samalle viikolle. Hämmästelin tätä nopeutta ja suosiota, mutta ajatus tuntui kivalta.

 

Ajelin helteisessä illassa merenrantaan ja tapasin Annan, joka näytti yhtä hyvältä ja tyylikkäältä kuin kuvissaan. Hyvä niin, joskushan kuvat saattavat olla kymmenenkin vuotta vanhoja ja kaukaa otettuja, jolloin tilanne tapaamisessa muuttuu nopeasti kiusalliseksi. Tunnelma oli rento ja muistelin illan aikana parin vuoden takaista avoimen suhteen säätöä. Silloin poikkeuksetta tapaamiset jännittivät, koska tiesin, että jossain vaiheessa keskustelu etenee suhteeseeni ja lopputulosta oli aina mahdoton aavistaa etukäteen. Toisaalta myös totuuden muuntelu tai suoranainen valehtelu oli vastenmielistä ja toivoin aina välttäväni kiusalliset kysymykset. Lehdistä luetuista pelimiehistä ihmettelen sitä itsevarmaa röyhkeyttä, jolla he suoltavat ne asiat, jotka naiset haluavat kuulla. Oma taktiikkani on olla täysin oma itseni, jolloin voin olla parhaiten hetkessä mukana. Anna oli vuosia sitten eronnut ja ilmeisen sinut oman elämäntilanteensa kanssa. Hän vietti ystäviensä kanssa iloisia sinkkuaikoja tosin  ehkä toivoen samalla tapaavansa sen oikean, vaikkei sitä sanonutkaan. Viihdyimme hyvin yhdessä ja hänelle oli selvä homma, että sänkyyn mennään treffien päätteeksi, mikä sopi mainiosti. Hän ei myöskään vaikuttanut siltä, että olisi seurustelemassa heti ekojen tai toisten treffien jälkeen, joten sovimme tapaavamme uudestaankin.

 

Olin ehtinyt sopia toisetkin treffit parin päivän päähän. Tapasin Liisan kahvilassa ja tapaaminen oli ihan toisenlainen kuin pari päivää aikaisemmin. Liisa arvioi minut nopeasti päästä jalkoihin, kyseli muutaman rutiininomaisen kysymyksen taustoistani ja hörppi kahviaan samalla tiiviisti minua tuijottaen, jopa niin, että vaihdoin istuma-asentoani hieman hermostuneena. Hän kertoi hurjan tarinan erostaan ja pari vielä hurjempaa tarinaa lyhyistä suhteistaan sen jälkeen. Sitten Liisa tarjoili mielenkiintoista tilastotietoa. Hän kertoi treffanneensa muutaman vuoden aikana satoja miehiä ja hänen mukaansa vain yksi sadasta johtaa ihastumiseen. Arvelin, etten ole tuon yhden prosentin onnekkaiden joukossa. Tosin tunne olisi tässä tapauksessa molemminpuolinen. Tapaaminen kesti tasan tunnin ja ilman sen kummempia alustuksia hän kertoi lähtevänsä kotiinsa. Muutaman päivän päästä hän alkoi kuitenkin lähettää viestejä ja syyllisti minua siitä, etten ollut hänestä kiinnostunut. Keskustelu ei johtanut toisiin treffeihin tai siihen ihastumiseen.

 

Seuraavaksi tapasin Kaisan. Ajelin taas merenrantaan kahville ja vietimme hauskan illan yhdessä. Kun hän kertoi omasta menneisyydestään, tarina muistutti jossain määrin Ebban säätämistä viimeisten vuosien aikana. Kun kysyin hänen eron jälkeisistä vaiheistaan, hän kertoi taistelleensa syyllisyyden ja itseinhon demonien kanssa pitkään. Jotenkin jäi kuva, että hän oli edelleenkin ihan hukassa itsensä kanssa. Heitin Kaisan kotiinsa ja sovittiin tapaaminen seuraavalle viikolle, jolloin hänen lapsensa olisivat muualla. Kun, lähetin hänelle viestiä seuraavalla viikolla, hän ei koskaan vastannut. Demonit olivat ehkä tulleet takaisin.

 

Sitten tapasin Annan ja vietimme taas mukavan illan. Sain kyllä kuulla hieman kritiikkiä siitä, etten viestittele hänelle niin usein kuin olisi toivottavaa. Samaan aikaan, kun hän tarjosi erilaista syötävää ja juotavaa sekä halusi lemmiskellä, hän välillä huomatteli asiasta. Naiset tietysti aistivat tunnetilat hyvin ja oma tunnetilani on kai lähinnä hämmentynyt oman elämäni takia. Vaikken nyt varsinaista seurustelumateriaalia ollutkaan, vaan ehkä enemmänkin panokaveri, niin Anna lähtiessäni halusi jo sopia seuraavasta tapaamisesta. Oikein piristävää vaihtelua kotona remontointiin ja erokuvioiden setvimiseen.

tiistai, 5. kesäkuu 2018

Luku 14: Alfa ja Omega

Pikkuhiljaa puhevälit palasivat ja siinä puolin ja toisin auttoi koulujen päättäjäisiin valmistautuminen. Siinä sivussa sain aikaiseksi soittaa, nyt tällä kertaa oikeaan osoitteeseen ja keskustelin ihan oikean tyypin kanssa. Sain puolen tunnin puhelinajalla melkoisen tietopaketin eroamiseen liittyvistä virallisista toimenpiteistä aina lapsilisän yksinhuoltajakorotuksesta mahdolliseen ero-oikeudenkäyntiin. Lastenvalvojalle saimme ajan vasta syyskuulle ja sitä odotellessa meidän pitäisi Ebban kanssa hoitaa kahden kämpän taloudet keskenämme neljän kuukauden ajan. Netistä löytyi melko pätevä elatusapulaskuri ja ositukseen löytyi hyvää tietoa lakiasiain nettisivulta. Pyysin Ebbaa käymään näitä myös keskenään läpi ja ehdotin, että keskustelisimme talousasioista ja muusta lähitulevaisuuden hoidosta koulujen päättäjäisten jälkeen.

 

Olimme sopineet menevämme koko perhe yhdessä kauppakeskukseen ostamaan päättäjäisvaatteita ja homma sujui yllättävänkin mallikkaasti. Kiertelimme yhdessä kaupoissa ja Ebban pistämätön väri- ja tyylitaju oli tarpeen, muuten olisin todennäköisesti vetänyt asuvalinnan vanhimmalle pojalle hieman vihkoon. Ajan säästämiseksi hajaannuimme ympäri ostaria ja jäin yhteen muotikauppaan jonottamaan housuja pojalle. Jonossa en voinut olla huomaamatta edessäni seisovan rouvan paksua pohjetta, johon oli tatuoitu Cheekin Alfa ja Omega - levyn kansi niin, että kuva kulki kaarevasti pyöreän pohkeen sivulta toiselle. Mietin, että kai jokaisella joskus hihna luistaa sen verran pahasti, että tulee tehtyä jotain jälkeenpäin käsittämätöntä. Toisaalta Ebballa sekopäinen toiminta ollut viimeisten vuosien aikana jatkuvaa ja mielestäni vierestä seurattuna homma lähtenyt käsistä yhä pahemmin ja pahemmin ajan kuluessa. Tuleekohan tässä eteen vielä vaihe, jossa hän päätyy lepositeisiin. Mitäs sitten tehdään, asunko sitten yksinhuoltajana kahdessa asunnossa? Viimein jono eteni kassalle asti ja muut olivatkin valmiit toisaalla. Ajelimme kotiin ja muistutin Ebbaa viikonlopun tapaamisesta ja keskusteluista. Hän valitteli väsymystään ja kiireitään, mutta lupasi harkita asiaa.

 

Viikonloppuna soi suvivirsi ja koululaisille ehkä vuoden paras päivä, kun edessä kesälomaa niin pitkään, ettei ajatus edes vielä kantanut sen päättymiseen elokuussa. Itselläni päivän fiilis meni jotenkin ohi ja viimeistään siinä vaiheessa, kun Ebba saapui juttelemaan, fiilis oli lopullisesti mennyt. Hän saapui valmiiksi itkien ja kun kysyin syytä tällä kertaa, sain vastaukseksi jotain muminaa, että käydään nyt asiat läpi vaan. Aloin käymään läpi laskelmiani ja aikatauluja ja Ebba säesti itkemällä ja mutisemalla jotain katkeran kuuloista skeidaa oman itsenäisyytensä tärkeydestä ja siitä, että voi luopua kaikesta muusta, että pääsee tästä. Lopulta hän jotenkin sai koottua itsensä ja selvisi, että hänestä tänne tulo oli ollut hyvin ahdistavaa ja että hän oli olettanut, että hänet putsataan viimeisistäkin rahoistaan ja pakotetaan maksamaan elatusmaksuja ja allekirjoittamaan sopimuksia. Pysyin kiitettävän rauhallisena ja yritin selittää, että nämä laskelmat olisi syytä ottaa tosissaan, koska kun jättää perheensä ja muuttaa pois, niin totta vitussa siitä joutuu maksamaan, koska laki vaatii huolehtimaan alaikäisistä ja opiskelevista lapsistaan. Ennemmin tai myöhemmin nämä maksut ovat tosiasia ja ne ovat kaiken lisäksi ulosottokelpoisia. Sanoin ajatelleeni, että kesän ajan voisimme käyttää rahat yhteistililtämme, koska sehän vedetään joka tapauksessa sileäksi osituksessa, joten yhteisiä rahoja siinä tuhlataan. Sehän ajaa ihan saman asian kuin elatusmaksu. Toisaalta voisimme myös keskeyttää toistaiseksi asuntolainan maksun. Mitä järkeä nyt minun on lyhentää mitään, kun näköpiirissä on kuitenkin syksyllä lainan kokonaan uudelleenarviointi. Ebba suostui näihin tottakai ja sanoi selvittävänsä tulojaan ja menojaan nyt kun kallis muuttokuukausi on ohi. Hän myös sitoutui järjestämään lapsille ruokailua kerran pari viikossa, jonka korkein elatusmaksukin olettaa. 

 

Lopulta keskustelimme aika hyvässä hengessä. Olin mielestäni tarjonnut tilanteeseen oikein reilut ehdot tällä hetkellä. Tulevaisuudesta, mahdollisesta oikeusistunnosta ja ajatuksistani elatuksen ja osituksen suhteen en maininnut. Ne tulevat vastaan joka tapauksessa ja tärkeintä on saada yhteistyö kuntoon lasten takia. Lievästi sanottuna hauraan ja rikkinäisen ihmisen kanssa tunsin keskustelevani. Mainitsin hänen olevan mielestäni melkoisen hullu, mutta hän sanoi olevansa omasta mielestään selväpäisempi kuin aikoihin. Muistelin, että psykologian tunnilla määriteltiin psykoosi niin, ettei henkilö itse ymmärrä olevansa sairas. Sovimme kuitenkin jälleen kerran, että tilanne pidetään tällaisena kesäloman loppuun asti ja mietitään sitten uudestaan.

 

Ebban lähdettyä mietin, että mitä se kertoo tästä ja meistä, ettei kumpikaan halua tässä tilanteessa jättää nyt eroanomusta vaan odotella muutaman kuukauden näin. Eroavalla pariskunnalla ei pitäisi olla mitään hyötyä viivytellä eroaan vaan päinvastoin. Ehkä se kertoo epäuskosta koko tilanteeseen, ehkä rakkaudesta, joka on jossain syvällä, ehkäpä siitä, että tulevaisuus ei hirvitä niin paljon, kun prosessi ei virallisesti ole käynnissä. Puhuimme myös parisuhteemme aikaisista asioista ja miten mikäkin asia oli tuntunut vastenmieliseltä. Tuntui, ettei kummallakaan ollut mitään toista ihmistä vastaan, vaan asiat liittyivät mörköön nimeltä parisuhde, joka kummitteli kotona silloin, kun molemmat olivat kotosalla ja se todennäköisesti leijailisi paikalle hyvin nopeasti, jos olisimme tarpeeksi kauan taas saman katon alla.

keskiviikko, 23. toukokuu 2018

Luku 13: Kela Gold Members

Viikko oli sujunut melko sutjakkaasti ja iloisissa tunnelmissa. Olin hieman buustannut sosiaalista elämääni ja hetimiten pieni seikkailukin siitä oli syntynyt. Tästä eromiehen uudesta sosiaalisesta elämästä täytynee kirjoittaa ihan oma lukunsa. Muutenkin kotosalla tunnelma oli hyvä ja Ebbakin kävi pari kertaa kylässä, ensimmäisellä kerralla soitteli ja halusi tulla moikkaamaan ja viime sunnuntaina kutsuin hänet lasten kanssa grillaamaan takapihalle. Tunnelma oli leppoisa aina siihen asti, kunnes Ebba alkoi valikoimaan lisää tavaraa kotiinsa. Mieleeni alkoi tulla Lydia-täti vainaa, joka niitti suvun keskuudessa kyseenalaista mainetta hamstraamalla isoisän kuolinpesästä kaiken minkä irti vain sai. Siinä samalla Lydia ahneuksissaan katkaisi välinsä koko sukuun ja katosi nauttimaan vanhoista rojuista ja  karvaaksi pettymykseksi osoittautuneesta perintörahasta kunnes kuolla kupsahti pari vuotta sitten. Kuulin, että kuolinsyy olisi ollut syöpä, mutta luulen, että Lydia kuoli armottomaan vitutukseen. Aloin pelätä, että hindujen mainostama sielunvaellus on kuin onkin totta ja Lydian henki on nyt siirtynyt Ebbaan.

 

Olimme sopineet jo aikaisemmin, että ensi tilassa käymme kunnallisessa palvelussa selvittämässä, miten elatusapua minulle maksettaisiin ja saisiko Ebba Kelan tukea siihen. Hän muisti joka käänteessä mainita olevansa persaukinen ja pienituloinen, mutta oikeasti ja palkkakuitin mukaan hän on keskituloista varakkaampi, joten suhtauduin epäillen Kelan tukiaisiin. Ebba ei ollut saanut aikaa varattua ja valitteli, ettei virkamies vastaa puhelimeen, kun hän töissä tauoilla oli yrittänyt soittaa sinne. Niinpä päätin hoitaa homman. Kuukauden verran oli tässä tilanteessa eletty ja Ebba ei ollut osallistunut tämän talouden hoitoon muuten kuin tilittämällä lapsilisät minulle. Marssin Kelan konttoriin ja ajan sai varattua todella helposti ja nopeasti ja kun Ebban aikataulujen mukaan sitä piti muuttaa, onnistui sekin luvattoman helposti netistä. Käytin töissä jonkin verran aikaa menojen ja tulojen laskemiseen ja kun laskin tilannetta ilman Ebban panosta perheeseen, näytti se paperilla tosi pahalta. Niin pahalta, että alkoi vituttamaan ihan kunnolla. Mietin, miten sekopäinen tilanne on ylläpitää kahta asuntoa ja miten lopputulos molemmille on olla pääsääntöisesti palkkapäivää lukuunottamatta persaukinen, kun perheet, jotka osaavat hoitaa suhteensa kuntoon, voivat elää leveästi ja matkustella ja niin edelleen. Kun iltapäivä töissä eteni, kasvoi myös vitutus lähestyvästä Kelan tapaamisesta, jossa telaketjufeministi ja Ebba yhdessä päättäisivät, miten monta kymppiä kuussa minulle riittää omaan käyttöön ja huvitteluun.

 

Odotellessamme Ebban kanssa keskustelua, alkoivat yhdessä Kelan lasikopeista tunteet kuumeta ja nuori mies avasi oven puoliksi ja sadatteli ilmeisesti virkailijan saitaa asennetta. Mietin, että nyt ollaan oikeassa paikassa ja päästään riitelemään akvaarioon. Meitä pyydettiin toiseen lasikoppiin ja päätin pitää pienen alustuksen elämäntilanteestani. Kaivoin esille printtaamani käppyrät rahallisen tilanteeni romahduksesta ja höystin elämänmuutostani värikkäästi muun muassa mainiten Ebban aviorikoksesta ja siitä, miten olen yksin lasten kanssa ja esitin laskelmani siitä, miten paljon Ebban palkasta pitäisi ulosmitata minulle. Ebban pää painui, kun hän häpesi koko tilannetta. Virkailija kuunteli ja pyöritteli silmiään. Sitten hän totesi, että olemme tulleet keskustelemaan aivan väärään paikkaan. Elatukseen liittyvät laskelmat tehdään perheoikeudellisessa ysikössä ja ainoa asia, missä hän voisi auttaa, olisi uuden Kela-kortin tilaamisessa, koska huomasi, että omani oli vanhentunutta mallia. Mainittakoon myös, ettei virkailija näyttänyt ollenkaan Pirkko Saisiolta vaan ihan tavalliselta perheenäidiltä, joka joutunee kuuntelemaan sekopäisiä juttuja päivät pitkät. Perheoikeudellisen yksikön virkailija olisikin sitten eri juttu. Laitoin paperit takaisin laukkuuni ja kävimme vielä nopeasti läpi oikean osoitteen ja nyt Ebbakin muisti sen ja vielä puhelinnumeronkin. Hän oli raivoissaan ja aivan itkun partaalla.

 

Kävelimme ulos Kelan konttorista ja jossain toisissa olosuhteissa olisimme tässä vaiheessa ehkä nauraneet makeasti koko jutulle ja lähteneet kahville, mutta nyt oli tunnelma täysin toinen. Kysyin halusiko Ebba kyydin kotiinsa ja hetken emmittyään sanoi haluavansa. Ajelimme kotiinpäin täysin hiljaa niin synkässä ilmapiirissä, että oikein ohimoita jomotti. Jossain vaiheessa automatkaa päätin avata sanaisen arkkuni ja sen jälkeen päällä oli täysi riita. Annoin palaa oikein täysillä lähtien spekulaatioista likaisesta kulissien takaisesta pelistä päätyen tulevaisuudessa odottavaan oikeustaisteluun, josta ei jäisi kiveä kiven päälle. Ebba jaksoi vain muistuttaa, ettei tunne rakkautta minua kohtaan ja että tämä olisi tapahtunut joka tapauksessa ja kaikki muut jo moneen kertaan kuullut samat tarinat ja muuta lisättävää ei ollut kuin se, että häntä näköjään nöyryytetään tästä eteenpäin joka paikassa. Johon vastasin, että pitäisi elää niin, että pystyy seisomaan tekojensa takana. Näissä merkeissä rattoisa kotimatkamme eteni ja Ebba pyysi noin viiden kilometrin välein huutaen minua pysäyttämään, jotta voisi kävellä loppumatkan. Lopulta ajoin hänen kotitalolleen asti. Hän häipyi vihaisena itkien ja muisti paiskata auton oven oikein kunnolla kiinni. Minun piti jatkaa ruokaostoksille ja sen jälkeen kotiin ruuan laittoon. Arkiaskareet nollasivat lopulta kierrokset ja mietin, olikohan kunnon flaidis Ebbastakin tuntunut jonkinlaiselta helpotukselta jälkikäteen. Itse nimittäin oksensin kaikki huonot ajatukset riitelyyn ja se lopulta kevensi oloani kuin vihaterapiasessio konsanaan. Toisaalta tunsin itseni myös melkoiseksi idiootiksi. Joka tapauksessa sinne perheoikeudelliseen yksikköön pitäisi mennä piakkoin ja vastaavaa farssia ei varmaan kukaan enää haluaisi.

tiistai, 15. toukokuu 2018

Luku 12: Äideistä parhain

Viikonloppu jatkui taas äitienpäivän vietolla, nuorimmainen oli mennyt Ebban luo yökylään ja vanhemmat lapset oli kutsuttu seuraavana päivänä juhliin. Itse suuntasin tapaamaan omaa äitiäni siskoni järkkäämälle sunnuntailounaalle. Leppoisalla lounaalla keskustelu soljui totuttuun tapaan ja itselläni oli tavattoman kotoisa fiilis, jotkut asiat pysyvät ja tunnelmaan voi luottaa. Lounaan jälkeen lähdin samaa matkaa äitini ja isäpuoleni kanssa ja kävelin hieman heidän perässään jalkakäytävällä kohti peräkkäin parkkeerattuja autoja. Katselin kun he kävelivät hitaasti ja hieman huterasti tyylikkäästi pukeutuneina, kuten aina, käsi kädessä kevätauringossa. Tuollainenhan oli ollut myös minun unelmani vanhuudesta, jonka varaan olin rakentanut kotia, perhettä ja uraa. Ja nyt siitä ei olisi jäljellä ainakaan tuota näkyä, kun vanhana yhdessä luottavaisesti taivalletaan kohti auringonlaskua. No Ebbahan ei ollut enää pariin vuoteen halunnut kävellä käsi kädessä julkisella paikalla, mistäköhän sekin johtui, ja siinä mielessä olin ehkä rakentanut vähän saviselle maalle. Myös omalla äidilläni oli ollut omat mahalaskunsa elämässään. Pienten lasten kanssa yksinhuoltajaksi jäätyään ja kymmenen vuotta kaiketi ajoittain hyvinkin yksinäisenä eronnutta elämää viettäen hän tapasi uuden miehen ja elämä muuttui jälleen. Aika tiukilla ollut, tiukka muija, menee tuossa nyt ilman merkkiäkään vuosikymmenten takaisista katkerista hetkistä. Päästiin autoille ja mainitsin, että oli mukava taas tavata ja ajelin kotiin päin.

 

Kotona tytär oli huoneessaan ja pahantuulinen, oli kuulemma tullut jotain kärhämää Ebban kanssa juhlissa ja toinen vanhemmista pojista oli ollut myös paikalla ja yrittänyt rauhotella siskoaan. Soitin Ebballe ja hän kuittasi jutun pikkuasiana. Mietin, ymmärtääkö hän ollenkaan, miten erikoiselta ja epävarmalta koko tilanne lapsista vaikuttaa ja miten herkästi tarkkaillaan vanhempaa, jota ei enää tavata päivittäin. On ihan eri asia olla koko ajan kotona, silloin voi periaatteessa sanoa mitä vaan ja olla oma itsensä, mutta etävanhemman pitäisi olla herkkä tunteille. Paljon muitakin asioita oli mielessä, joista olisin halunnut Ebban kanssa keskustella, liittyen ajatuksiin lähitulevaisuudesta ja aika monesta käytännön asiasta, joita pitäisi järjestellä yhdessä, halutti tai ei. Ebba ei ollut juttutuulella ja lähinnä puhui vain itsestään, siitä kuinka hänen pitää nyt hoitaa jalkojaan ja tulevan viikon kiireisestä aikataulustaan. Ehdotin hänelle, että hän tulisi kahville seuraavana päivänä ja sain vastaukseksi jotain, että katsotaan, miten jaksan ja palataan siihen. Mietin, miten helvetin sekaisin pitää pää olla, että tässä tilanteessa miettii vain itseään ja säärikarvojaan ja varpaankynsiään ja vielä jotenkin odottaa, että muut jaksavat miettiä tätä samaa hänen kanssaan. Katselin lätkää telkkarista ja mietin, että kyllä tämä näkymä sen pesee, että tuossa tilalla istuisi kiukkuinen ja väsynyt eukko kynimässä paksuja pohkeitaan.

 

Maanantaina laiteltiin ruokaa nuorimmaisen kanssa ja mainitsin, että äiti saattaisi poiketa kylään töiden jälkeen. Tytär odotti pihalla ja kyseli, milloin hän tulisi. Joskus illalla Ebba soitti ja olisi halunnut kysyä jotain käytännön teknistä seikkaa uudesta kodistaan. Sanoi, ettei ollut ajatellut tulla käymään ja oli ymmärtänyt, että näin oli myös sovittu. Jatkettiin juttua pitkään ajatuksista kaikesta ja lähitulevaisuudesta, keskustelu meni aika lailla tunteikkaaksi varsinkin Ebballa ja edelleen minulle jäi edelleen melkoisen epäselväksi, mitä kaikkea hänen päässään liikkui. Mikä tässä oli oire ja mikä syy? Onko hän hullu, joka oireilee joka suuntaan agressiivisesti vai onko hän vain täysin kylmän rauhallisesti katoamassa tämän minun ja perheen elämästä? Pääsyynä pahoinvointiin mainittiin minä, jonka läheisyys tukehduttaa ja jota ei voi ajatella muuna kuin kaverina tai jotain ainakin tällä hetkellä. No minkäs sille mahtaa, jos ei ole fiiliksiä jatkaa ja olenhan ollut paskojen tunteiden ukkosenjohde aina. Toisaalta en minäkään voi kuvitella jatkavani tyypin kanssa, jolle parisuhdeväkivalta pettämällä on ratkaisu omaan vitutukseen ja joka mielummin valehtelee, kuin puhuu murheistaan. Joka tapauksessa päätettiin puhelu ystävällisissä merkeissä ja sovittiin, että pidetään tämä elämäntilanne nyt tällaisena kesälomaan asti ja yritetään tavata aika ajoin.

 

Mietin illalla vielä omia vanhempiani ja tätä koko soppaa. Tosiaan, vaikka tietysti yhteiselossa oli omaa väsynyttä nihkeyttään, niin silti minulla oli vielä kuukausi sitten omasta mielestäni maailman paras ja kaunein vaimo ja perhe, kansainvälinen ura ja muutenkin puitteet aika hyvällä mallilla. Nyt kaikki olisi auki ja pitäisi alkaa miettimään yksin, mitä sitä sitten elämältään haluaa, jos ei tätä nyt saanutkaan. Paikkoheittona äkkiä uusi muija jostain  tilalle ja homma jatkuu uuspeheenä vai mikä se oikea nykysana on vai sitten jotain ihan muuta. Tilannehan voisi tietysti olla paljon pahempikin, mutta jotenkin mieleen tuli vanha business-viisaus, joka muistuttaa elämän yllätyksellisyydestä. Jotenkin niin, että puvusta tuulipukuun on joskus todella lyhyt matka.