sunnuntai, 3. helmikuu 2019

Luku 24: Uusi Vuosi, Vanhat Lupaukset

Aika iso haloo uudesta vuodesta joka vuosi, kun mediassa toitotetaan uuden vuoden lupauksista. Sama homma yritysmaailmassa, uusi vuosi ja uudet budjetit ja suunnitelmat. Maapallon kierto auringon ympäri ikään kuin nollaa kaiken viime vuotisen ja antaa jokaiselle ylipainoiselle tai muuten huonoja elintapoja viettäneelle tai budjetin ylittäneelle uuden mahdollisuuden. Toisaalta on tosi terveellistä silloin tällöin pysähtyä miettimään kuluneita aikoja ja hieman korjata kurssia tarpeen vaatiessa. Itse myös pohdiskelen syntyjä syviä näihin aikoihin samoin kuin usein kesälomalla, kun on aikaa ajatella mennyttä ja tulevaa. Viime vuodessa sitä riittääkin puitavaa, vieläkin aika epätodelliselta tuntuu koko juttu ja samoin tulevaisuus epävarmalta. Oikeastaan tunnelmat tässä vaiheessa ovat kolmijakoiset.

 

Tulee mietittyä ja työstettyä vieläkin paljon, mitä ihmettä oikein tapahtui ja miten minut sysättiin uuteen elämänvaiheeseen niin yllättäen ja paskamaisesti. Se saa kurjat fiilikset pulpahtamaan pintaan ja pitää yrittää välttää liikaa miettimästä, ettei vajoa liikaa itsesääliin. Mutta miten asiaa katsookin, niin kyllä ero ja ydinperheen hajoaminen on iso tappio  ja menetys elämässä. Asiaa voi selitellä ja monet selittelevätkin parhain päin. Tulee mieleen hävinneen urheilijan selitys telkkarin haastattelussa, että tappiosta huolimatta hän on tyytyväinen peliin ja hyvällä fiiliksellä. Urheilijat vihaavat häviämistä ja joskus kuuleekin hienoja rehellisiä lausuntoja äärettömästä vitutuksesta. Ei sinänsä, että muistellessa menneitä vuosia perhe-elämä ja parisuhde olisi voinut olla paljon parempaa ja monet arjen asiat haluan toisin tämän jälkeen enkä juurikaan kaipaa enää Ebbaa ja hänen vaikeaa luonnettaan. Silti ankeaan arkeen ja murheisiin olisi ollut mahdollista vaikuttaa tosi paljon aikanaan. Eniten vituttaakin se ala-arvoinen ja itsekäs käytös, selän takana salailu ja pelailu, joka saa tuntemaan itsensä tosi hölmöksi. Parisuhteessa on aina kaksi kokkia soppaa keittämässä ja jos toiselle alkaa maistua enemmän ulkona syöminen, niin miksei vaan voi häippästä vaan pitää vielä sotkea ja tärvellä yhteinen keitto, kun toinen selkänsä kääntää. Silti huomaan, etten ole kyynistynyt vuoden mittaan niin kuin pelkäsin, ainakaan merkittävästi. Perusluonteelleen ei varmaankaan voi juuri mitään vaan uusia ihmisiä tavatessa heihin pyrkii luottamaan. Sama varmastikin pätee Ebbaan, kun hänen kuvioitaan kelaa tarpeeksi kauas menneisyyteen, niin huomaa saman kaavan hänen suhteissaan. Jokainen paras ystävä on kadonnut Ebban elämästä vuorollaan ja jokainen vielä niin tökerösti, ettei Ebba niistä välirikoista juuri pysty puhumaan. Sama pätee varmasti minuunkin jatkossa.

 

Toisaalta arki kotona rullaa nykyään ihan hienosti. Lapsetkin ovat paremmalla tuulella ja vietämme aika mukavaa aikaa yhdessä. Kaikkien mielipiteillä on merkitystä ja lapset osallistuvat kodin hommiin ilman, että asiasta tarvitsee nostaa suurta meteliä. Kun tätä vertaa tilanteeseen vuosi sitten, ero on iso. En tajunnutkaan, miten tukahduttavaa ja ahdistavaa oli se rähinä jokaiselle, joka pitää ääntä kodissa tai muuten häiritsee aina lopen uupunutta äitiä. Itsekin pidin sitä meidän perheen normaalina. Uusi normaali on rennompi meininki eikä ääntä koroteta tarpeettomasti. En edes muista, milloin olen viimeksi rähjännyt kotona. Arkeen ei aiemmista suunnitelmista huolimatta juurikaan kuulu Ebban osuus huoltajuudesta. Hän toistaa itseään joka viikko kutsumalla lapset kerran viikossa syömään ja siellä paikalle menneet voivat viettää tunnin tai pari hänen kanssaan. Kuulemma hän ei kiireisen elämänsä takia ehdi enempää tapaamaan eikä myöskään viikonloppuisin, ei soittele lapsille eikä ehdota mitään yhteistä tekemistä. Tämä tietysti pännii, lähinnä lasten puolesta, mutta en ole syksyn jälkeen jaksanut asiasta ottaa yhteyttä, kun ei hän näköjään noita uusia rutiinejaan muuta. Ebba tosin on tarjonnut asuntoaan lapsille viikonloppukämpäksi silloin, kun hän itse on sieltä poissa. Kaipa hän kokee näin olevansa läsnä lasten elämässä ja tavallaan onkin hetkellisesti viikonlopun alussa ja lopussa. Ollaan kyllä ihan eri taajuudella.

 

Sitten toisaalta uusi elämänvaihe on menossa ihan mukavaan suuntaan. Leppoisa arki rullaa vaikka rahasta tekee välillä tiukkaa, harrastukset ovat mukana elämässä, duunissa sujuu ihan mallikkaasti ja Jonnan kanssa puuhaillaan aina kun muilta kiireiltä ehditään. Suhteeseen Jonnan kanssa huomaan viime vuoden tapahtumien vielä vaikuttavan. Niin absurdia oli meno Ebban kanssa ja niin synkät ja epätodelliset fiilikset viime kesänä, että tiettyä varovaisuutta on vielä ilmassa. Uusi seurustelusuhde on kiva, on se jo jotain enemmänkin, mutta en selvästi pysty täysin heittäytymään vielä suhteeseen ainakaan vielä. Asia hieman haittaa minua ja luulen, että Jonnaakin, mutta hän tietää tilanteen ja antaa edetä hitaasti. Itsekin uskon asioiden menevän parempaan suuntaan koko ajan. Sen huomaa aika selvästi siinä, kun suunnitellaan tulevaisuutta yhdessä. Siinä aikajänne kasvaa koko ajan, vielä syksyllä oli vaikea suunnitella mitään yhdessä kuukautta pidemmälle. Nyt jo varattiin yhteinen viikonloppumatka keväälle ja mietitään kaikkea pidemmälle.

 

Luin kiinnostavan kirjoituksen onnellisuudesta jostain lehdestä. Siinä tutkija totesi kaikilla ihmisillä olevan tietyn perusonnellisuustason, joka on seurausta luonteenpiirteistä ja eletystä elämästä ja asenteesta elämäänsä. Teorian mukaan kaikkien elämässä vastaan tulevien tapahtumien vaikutus on väliaikainen ja ihminen palautuu pian samalle onnellisuustasolle, jolla hän oli ennen tapahtumaa. Onnellinen ja positiivinen tyyppi palautuu vastoinkäymisistä samalle tasolle ja negatiivinen elämäänsä vittuuntunut tyyppi palaa aikaisempaan vitutukseensa aika pian vaikka mitä kivaa tulisi vastaan. Ihan hyvä näkemys asiaan, ainakin antaa ajattelemisen aihetta.

keskiviikko, 26. joulukuu 2018

Luku 23: Joulu Tulla Jollottaa

Jouluvalmistelut osuivat viikonlopulle tänä vuonna ja hyvä niin. Kaupoissa jonottaminen on mukavampaa levänneenä ja siivouksellekin oli enemmän aikaa, varsinkin kun ne piti hoitaa yksin tänä vuonna. Olimme sopineet, että Ebba tulisi viettämään joulua meille. Se oli hänen, mutta myös lasten toive. Olin alunperin varautunut viettämään joulua nelistään lasten kanssa ja nyt hieman mietitytti. Melko rankan syyskauden jälkeen toivoin mahdollisimman rentoa joulunviettoa. Edellisinä vuosina jouluhässäkkä Ebban kanssa oli ollut molemmille stressaavaa, enkä halunnut mitään sekoilua jouluiltaan. Toisaalta kahden lapsemme syntymäpäiväjuhlat joulukuussa yhdessä olivat menneet ihan mukavasti.

 

Ebba saapui jouluaattona hyvissä ajoin. Hän oli hyväntuulinen ja hääräsi keittiössä hyvällä ja rennolla asenteella. Suoraan sanottuna en ehkä olisi suoriutunut joulupöydän varustelusta ja kattamisesta läheskään yhtä nopeasti ja hienosti yksin. Muutenkin koko illallinen sujui leppoisissa tunnelmissa ja ohikiitävän hetken tuntui kuin mitään isompia mullistuksia ei olisi koskaan tapahtunutkaan perheessä. Ihimiset juttelivat iloisesti, maistelivat pöydän antimista ja mistään ei olisi voinut ulkopuolinen päätellä, että tämä tapaaminen on täysin poikkeuksellinen. Ehkä vuosien perinteet perheessä joulunvietosta tekivät sen, ehkä kaikki vain yrittivät kovasti tehdä illasta kaikille mukavan. Asumuserosta tai mistään siihen liittyvästä ei puhuttu mitään koko päivän ja illan aikana. Lopulta jaettiin lahjat, vietettiin yhteistä aikaa ja ilta päättyi mukavissa tunnelmissa Ebban lähtiessä kotiinsa. Olin iloinen siitä, miten joulu oli mennyt ja yllättynyt, että minulla oli ihan samanlainen mukava perhejoulufiilis kuin pääsääntöisesti kaikkina edellisinäkin vuosina oli ollut.

 

Mukavat joulutunnelmat tulivat mieleen tapaninpäivänä ja nyt niistä tuli hyvin surumielinen tunne. Ilta oli edustanut jotain, joka oli ollut itsestäänselvää meille ennen, mutta nyt jotain poikkeuksellista koko perheelle. Ilta oli edustanut vanhoja hyviä aikoja, jolloin meidän ei tarvinnut miettiä, mitä toinen ajattelee asioista tai sopia joka asiasta erikseen. Olin jo unohtanut sen, miten hyvin me parhaillaan tulimme toimeen tai sen miltä se tuntui, kun vuosia sitten puhallettiin yhteen hiileen. Vanhojen aikojen kaipaukseen liittyy tietysti se, että aika myös kultaa muistoja. Ja teetä hörppiessä kultaiset joulut rullasivat mielessäni parinkymmenen vuoden ajalta. Hienoja aikoja olivat.

 

keskiviikko, 26. joulukuu 2018

Luku 22: Soppareita ja Syksyä

Yksi vähemmän miellyttävä merkkipaalu saavutettiin suhteessamme Ebban kanssa, kun tapasimme syksyisenä iltapäivänä lastenvalvojan toimistolla. Ebba oli hieman hermostuneen oloinen ja toivoi, että tapaaminen sujuisi rauhallisissa merkeissä. Ei minulla muuta aikomusta ollutkaan vaikken kovin mielelläni täällä ollut. Asiat käytiin läpi varsin virallisesti ja kuunnellessani hyvin asiallisen virkailijan selostusta huoltajan oikeuksista, mittailin katseellani virastohuonetta. Kaunis hieman iäkäs talo ja iso ikkuna, josta syysaurinko paistoi puiden läpi sisään. Pohdin, millaisia riitoja ja huutamista nämä seinät ovat nähneet. Lopulta paperit alkoivat kiertää kädestä toiseen ja allekirjoituksia vedettiin huoltajuussopimukseen. Minut valtasi surumielisyys ja pettymys, eihän tämän näin pitänyt koskaan mennä, ei ollut minun suunnitelmissani vaan jotain ihan muuta. Tunsin olevani klisee iltapäivälehdistä ja osa sellaista elämää, josta luetaan vain perhesuhteiden palstalta. Mutta tässä sitä oltiin, kaikki viimeisetkin kuvitelmat omasta erinomaisuudesta ja paremmuudesta liitelivät toimiston ikkunasta ulos viileään syysilmaan.

 

Tapaamisessa sovitun yhteishuoltajuuden mukainen ajankäyttö ja lasten vierailut Ebban luona olivat olleet melko vähäisiä tähän asti. Keskustelimme hyvässä hengessä tapaamisten kehittämisestä ja sovimme, että Ebba tulee seuraavana viikonloppuna käymään ja ideoimaan lisää vaikkapa viikonloppujen käyttämisestä lasten kanssa. Hän saapuikin sovittuun aikaan, mutta hetken pöydässä istuttuaan sai jonkinlaisen primitiivireaktion, vaikutti ihan sekopäiseltä ja poistui itkien kotiinsa. Sen koomin emme asiaa suunnitelleet yhdessä vaan tapaamiset lasten kanssa jatkuivat kerran viikossa ruokailun merkeissä ja lapset menivät niihin silloin kun heitä huvitti, ehkä kerran kaikki yhdessä. Muina aikoina lapset välillä ehdottivat kyläilyä hänelle, muttei se yleensä onnistunut Ebban vedotessa kiireisiinsä.

 

Tällä tavoin elämä asettui omiin uomiinsa, enkä itse juurikaan ollut Ebbaan yhteydessä. Joskus soitin hänelle kertoakseni omista menoistani loppuvuodelle ja ehdotin, että hän keksisi noina päivinä lapsille jotain ohjelmaa, mutta hän kertoi olevansa itsekin menossa pääsääntöisesti samoihin aikoihin. Sanoin, ettei se mitään, koska en voi muutenkaan laskea mitään hänen varaansa. Hän varmaankin pahoitti moisesta kommentista mielensä, ainakin puhelu päättyi melko pian tämän jälkeen. Lapsemme kuitenkin ovat jo sen verran vanhoja, että pärjäsivät hienosti kotosalla silloinkin, kun olin muutaman kerran yötä poissa, pääsääntöisesti Jonnan luona. 

 

Syksyn kääntyessä talveksi elämä rullasi aina vain paremmin perheessä. Entinen elämä tuntui kaukaiselta ja katse oli pääsääntöisesti edessäpäin uusissa suunnitelmissa. Välillä tuli mietittyä kuluneita vuosia ja sitä miten parisuhteemme oli ajautunut sellaiseen syöksykierteeseen. Luottamus parisuhteessa on jotain perustavanlaatuista, jota osaa arvostaa aika paljon tällaisen jälkeen. Se on jotain sellaista, jonka saa ihan ilmaiseksi suhteen alussa ja sen säilyttäminen on loppujen lopuksi tosi helppoa, kun vain noudattaa muutamia suhteen kirjoittamattomia sääntöjä ja on avoin. Ehkäpä sen takia, ettei luottamuksen eteen tarvitse juurikaan ponnistella, sitä voi pitää itsestäänselvyytenä ja ehkä suhtautua siihen joskus turhankin ylimielisesti. Vasta menetettyään sen tai ehkä omasta näkökulmastani katsottuna, kun toinen menetti oman luottamukseni, sen todellinen merkitys selvisi. Luottamuksen puuttuminen vei suhteesta perusturvallisuuden ja perustan. Ja sen puuttumisen tuoma pelko rakensi henkisiä muureja ja vei lopulta suhteen surulliseen välinpitämättömyyden tilaan.

 

Yhtenä räntäsateisena iltana, kun joulu jo alkoi häämöttää, pysähdyin huoltoasemalle. Tankkasin työsuhdeautoani firman bensakortilla ja vieressä joku jätkä resuisissa vaatteissa dyykkasi huoltoaseman ulkoroskiksesta tölkkejä ja pulloja. Aika suhteellisia ovat murheet ja aika paljon asioita, joita pitää itsestäänselvyyksinä.

sunnuntai, 16. syyskuu 2018

Luku 21: Paluu Arkeen

Kun arki alkoi töiden ja lasten koulun merkeissä, erokin jysähti uudella tavalla eteen. Ehkä olin kuitenkin ollut epäuskoinen koko tilanteen suhteen enkä ollut kovin paljon miettinyt kesäloman jälkeistä aikaa. Ebba kävi vielä loman jälkeisissä kesäisen leppoisissa tunnelmissa piipahtamassa ja juttelimme niitä näitä. Hän mainitsi sivulauseessa, että haluaa ehdottomasti jatkaa itsenäistä uutta elämäänsä kaikkineen ja hänellä ei vaan nyt ollut fiiliksiä jatkaa entiseen tapaan. Johon tokaisin, ettei paluuta entiseen ole nyt näköpiirissä. Pintapuolisena selityksenä eroon tämä ei tietenkään riitä kuten eivät aiemmatkaan meriselitykset. Ymmärrän toki, jos lyhyen seurustelun jälkeen ei ole fiiliksiä, koska kumppaniehdokas ei tunnu omalta, mutta parinkymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen totuus lienee melko paljon monimutkaisempi. Luin mielenkiintoisen jutun keski-iän kriisistä, jossa pohdittiin sitä välimaastoa elämässä, jossa nuoruuden mahdollisuuksista on viimeistään luovuttava ja vanhuuteen alettava ainakin henkisesti valmistautua. Ja miten media muokkaa mielikuvaa vanhuudesta siten, ettei mitään mielenkiintoista ole enää odotettavissa ja toisaalta palvoo nuoruutta ja näiden takia keski-iän kriisi olisi nykypäivänä rankempi kuin ennen. Tiedä siitä. Omalta kannaltani menneet vuosikymmenet olivat olleet aika menestyksekkäitä ja tuoneet perheen, uran ja mukavan elämän enkä koe viisikymppistä vanhukseksi. Ehkä Ebba näkee menneisyytensä toisin ja haluaa kääntää elämänsä viime hetkillä ennen kuin on omasta mielestään niin vanha, ettei enää pysty. Artikkelissa myös mainittiin, että kun kriisissä oleva on ottanut radikaalejakin irtiottoja ja kokeiluja, voi jälkiseurauksena olla äkkipysäys ja jopa masennus. Jäänee nähtäväksi tämäkin. Totesin Ebballe, etten näe mielekkäänä avioliittoa ja ymmärsin, että hakisimme eroa loman jälkeen. Ebba sanoi, ettei hänelle ole mitään väliä sillä onko hän naimisissa vai ei ja saan tehdä niin kuin itse haluan. Viikkoa myöhemmin jätin eropaperit yksin käräjäoikeuteen.

 

Syyskauden aloitus ja arki sujui muutenkin hieman kaksijakoisesti. Välillä olin turhautunut ja vihainenkin siitä, miten helpolla mielestäni Ebba oli päässyt ja miten tökerösti oli hoitanut ja hoiti asioitaan. Koko kuvio soti oikeustajuani vastaan ja silloin tällöin päivät menivät aika synkissä ajatuksissa. Ebba lupasi järjestää lapsille ruokailun kotonaan kerran viikossa. Hän ilmoitti viikonloppuna, minä päivänä ja mihin aikaan lapset voisivat tulla hänen luokseen syömään. Homma lähti takkuillen käyntiin. Lapset eivät ensimmäisinä viikkoina kertaakaan kaikki päässeet paikalle ja jonain kertana yhtään syöjää ei ilmaantunut ruokailemaan. Tästä Ebba oli pahoillaan ja ilmoitti viestiryhmässä tehneensä ison määrän ruokaa turhaan. En usko, että hän ymmärsi ollenkaan, miten yksipuoliselta ja itsekkäältä tämä kaikki vaikutti, minusta ja varmaan ehkä lapsistakin. Tuntui siltä, että sen sijaan, että hän olisi halunnut tavata lapsia, hän kutsui lapset tapaamaan itseään. Sen sijaan, että hän olisi tehnyt asioita lasten ehdoilla tai jopa ilmoittanut, että hänen luokseen voi tulla ihan milloin vain, hän kutsui heitä luokseen aikataulutettuun tunnin tapaamiseen kuin jotain treffideittiä Tinderistä. Aika ja lasten käytös ehkä opettavat tai sitten hänellä vain nyt on niin paljon muuta tärkeämpää tekemistä.

 

Toisaalta arki kotona lasten kanssa lähti sujumaan hyvin ja olimme sopeutuneet elämään nelistään. Kotona ei juurikaan riidelty ja porukka tuli ja meni omien aikataulujensa mukaan. Hoidin ruokaa kaappiin ja pöytään, siivosin kämpän kerran viikkoon ja homma rullasi aika sujuvasti ilman toistakin aikuista. Olin myös tavannut Jonnan, jo ennen lomia pikaisesti, mutta nyt lomien jälkeen vietimme yhä enemmän aikaa yhdessä. Kaunis, pirteä, energinen, hauska ja positiivinen nainen, jonka kanssa touhusimme illat kaupungilla ja Jonnan luona. Kaiken kaikkiaan elämässä tuntui olevan suunta eteenpäin ja myös paljon positiivista virettä, jonka katkaisivat vain satunnaiset yhteydenotot Ebbalta ja lasten etäruokailujen ja niiden jälkikiukkuilujen seuranta.

 

Syyskuun aurinkoisessa illassa juoksin lenkkiä, kun vastaan käveli Irmeli. Ebban ja minun yhteinen tuttavamme, joka moikkasi ja pysäytti minut juttelemaan. Irmeli on jo yli seitsemänkymmentä, hauska ja puhelias nainen. Hän on enemmänkin Ebban ystävä ja itse olen lähinnä tuttu. Hän kysyi, mitä Ebballe kuuluu, josta päättelin, ettei Ebba ollut puhunut erostamme hänelle. Sanoin, etten osaa juuri nyt sanoa, kun en ole yli viikkoon ollut missään tekemisissä hänen kanssaan. Kerroin pääpiirteissään tapahtumat ja ehdotin, että Irmeli ottaa yhteyttä Ebbaan suoraan. Hän halusi keskustella niin pitkään aiheesta, että hiki jäähtyi viileässä illassa. Irmeli kertoi omista kokemuksistaan ja tiesi mistä puhui, kun uskoi elämän olevan nyt hankalaa, mutta ajan parantavan tällaiset asiat. Lopuksi hän mainitsi, ettei sitä kukaan tiedä, miten asiat päätyvät, kuka tietää vaikka takaisin yhteen. Sanoin, että luulen, että tämä on lopullista.

sunnuntai, 16. syyskuu 2018

Luku 20: Hiekkarantoja ja Kuumia Bikineitä

Matka alkoi rennoissa tunnelmissa ja tietyllä samalla rutiinilla kuin kaikki edelliset lomamme. Ainoa ero oli, että Ebba haettiin uudesta kodistaan, jonka pihalla hän jo odotteli laukut pakattuna. Lentomatkan aikana ei olisi päällisin puolin voinut arvata perheemme hajonneen paria kuukautta aikaisemmin. Sen verran hyvällä tuulella kaikki olivat ja huomasin itsekin olevani tietyssä meidän perheen lomamoodissa. Vaikka kaikkia perheenjäseniä oli varmaankin koko kesän ainakin jossain määrin mietityttänyt koko kuvio ja ainakin minua ja Ebbaa varmasti matkan sujuminen arveluttanut, oli jokainen asioiden suhteen hyvin hienotunteinen.

 

Rantalomakohteessa meno jatkui samanlaisena leppoisana jutusteluna ja hyvä niin. Tänne oli tultu lepäämään ja lomailemaan eikä riitelemään. Myös perheen lapsille edellisiltä matkoilta tutut lievät kiukkuilut tietyissä vaiheissa lomaa menivät saman kaavan mukaan ilman eron vetämistä mukaan. Ainoa mikä puuttui täysin oli tietysti minun ja Ebban välinen läheisyys. Sen takia tietysti, että kummallakaan ei tuntunut olevan mitään aietta tai mielenkiintoa asiaan. Olin miettinyt ennen matkaa, olisiko Ebballa jotain kuvitelmia seksistä exän kanssa yhteisellä lomamatkalla, kuten joissain elokuvissa ja olin miettinyt valmiiksi jonkun kohteliaan kieltäytymisen tai oletettavan jäätymisen, mutta tämä pelko oli täysin turha. Kenties hänellä oli uusi petikaveri kotimaassa odottelemassa tai hän vain ymmärsi yskän. Luulisin, että seksi exän kanssa on urbaania legendaa tai jos ei ole, niin kohdallamme parinkymmenen vuoden jyystö vain kertakaikkiaan oli tarpeeksi. Itselläni oli kesän aikana ollut pientä sutinaa siellä sun täällä, joten omatkin ajatukseni olivat tosin kotimaan kuumissa öissä.

 

Jossain välissä lomaa olin nuorimmaisen ja Ebban kanssa kävelyllä lomakaupungin rantabulevardilla ja Ebba sai päähänsä, että hän tarvitsee uudet bikinit. Jonkinlainen toisinto tämäkin edellisiltä lomilta. Hän poikkesi vaatekauppaan ja vietti hyvän tovin sovituskopissa tyttären aina välillä kiikuttaessa hänelle uusia ylä- ja alaosia sovitettavaksi. Lopulta hän jätti bikinit ostamatta ja poistui raivoissaan kaupasta. Sovituskopin peili oli kuulemma kiero ja sai hänet näyttämään lihavammalta ja kaameammalta kuin hän todellisuudessa oli ja sen takia kaikki bikinit näyttivät hänestä hirveiltä. Katsahdimme tyttären kanssa toisiimme ja matkaa jatkettiin illalliselle. Parin päivän päästä sama toistui. Jotkut aikaisemmin sovitetuista bikineistä pitäisi testata uudelleen, mutta jälleen kerran sovituskopin peili pahoitti hänen mielensä. Kiinnostuin asiasta ja kun olimme lähdössä kaupasta, piipahdin nopeasti sovituskoppiin katsomaan olisiko kokemus verrattavissa huvipuiston naurutaloon. Peili oli pettymyksekseni ihan tavallinen ja suora ja näin itseni aivan samanlaisena kuin muistakin kuvastimista. En halunnut mainita asiasta, mutta jäin pohtimaan kiinnostavaa seikkaa. Olin lukenut sattuneesta syystä muutaman artikkelin naisen keski-iän kriiseistä ja muistin jotain sen suuntaista, että kun nainen kipuilee oman itsensä kanssa ja käsittelee kriisiin liittyvää vihaa ja uhoa, on tyyppillistä, että vitutuksesta syytetään lähinnä miestä ja parisuhdetta. Mutta että tuhdeista reisistä ja masusta voisi syyttää peiliä. Silloin on jo melko lujasti jalat irti maasta, mutta toisaalta eihän siitä nyt minua voisikaan enää syyttää.

 

Loma loppui aikanaan ja palattiin kotiin arki mielessä. Ihmettelin jälkeenpäin, miten mukavaa meillä oli ollut ja samaa miettivät varmaan muutkin.

  • Miksi tämä blogi?

    Kun maailmasi romahtaa, paina rec-nappulaa ja nauti kyydistä. Näin joku viisas sanoi jossain päin nettiä ja päätin ottaa neuvosta vaarin näin kirjallisessa muodossa. Kirjoitan tätä päiväkirjaa lähinnä itselleni, mutta jos siitä on iloa tai vertaistukea tai mitä vaan muillekin, niin hyvä niin.

  • Viimeisimmät artikkelit

  • Blogi-arkisto

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Linkkilista