Viikko oli sujunut melko sutjakkaasti ja iloisissa tunnelmissa. Olin hieman buustannut sosiaalista elämääni ja hetimiten pieni seikkailukin siitä oli syntynyt. Tästä eromiehen uudesta sosiaalisesta elämästä täytynee kirjoittaa ihan oma lukunsa. Muutenkin kotosalla tunnelma oli hyvä ja Ebbakin kävi pari kertaa kylässä, ensimmäisellä kerralla soitteli ja halusi tulla moikkaamaan ja viime sunnuntaina kutsuin hänet lasten kanssa grillaamaan takapihalle. Tunnelma oli leppoisa aina siihen asti, kunnes Ebba alkoi valikoimaan lisää tavaraa kotiinsa. Mieleeni alkoi tulla Lydia-täti vainaa, joka niitti suvun keskuudessa kyseenalaista mainetta hamstraamalla isoisän kuolinpesästä kaiken minkä irti vain sai. Siinä samalla Lydia ahneuksissaan katkaisi välinsä koko sukuun ja katosi nauttimaan vanhoista rojuista ja  karvaaksi pettymykseksi osoittautuneesta perintörahasta kunnes kuolla kupsahti pari vuotta sitten. Kuulin, että kuolinsyy olisi ollut syöpä, mutta luulen, että Lydia kuoli armottomaan vitutukseen. Aloin pelätä, että hindujen mainostama sielunvaellus on kuin onkin totta ja Lydian henki on nyt siirtynyt Ebbaan.

Olimme sopineet jo aikaisemmin, että ensi tilassa käymme kunnallisessa palvelussa selvittämässä, miten elatusapua minulle maksettaisiin ja saisiko Ebba Kelan tukea siihen. Hän muisti joka käänteessä mainita olevansa persaukinen ja pienituloinen, mutta oikeasti ja palkkakuitin mukaan hän on keskituloista varakkaampi, joten suhtauduin epäillen Kelan tukiaisiin. Ebba ei ollut saanut aikaa varattua ja valitteli, ettei virkamies vastaa puhelimeen, kun hän töissä tauoilla oli yrittänyt soittaa sinne. Niinpä päätin hoitaa homman. Kuukauden verran oli tässä tilanteessa eletty ja Ebba ei ollut osallistunut tämän talouden hoitoon muuten kuin tilittämällä lapsilisät minulle. Marssin Kelan konttoriin ja ajan sai varattua todella helposti ja nopeasti ja kun Ebban aikataulujen mukaan sitä piti muuttaa, onnistui sekin luvattoman helposti netistä. Käytin töissä jonkin verran aikaa menojen ja tulojen laskemiseen ja kun laskin tilannetta ilman Ebban panosta perheeseen, näytti se paperilla tosi pahalta. Niin pahalta, että alkoi vituttamaan ihan kunnolla. Mietin, miten sekopäinen tilanne on ylläpitää kahta asuntoa ja miten lopputulos molemmille on olla pääsääntöisesti palkkapäivää lukuunottamatta persaukinen, kun perheet, jotka osaavat hoitaa suhteensa kuntoon, voivat elää leveästi ja matkustella ja niin edelleen. Kun iltapäivä töissä eteni, kasvoi myös vitutus lähestyvästä Kelan tapaamisesta, jossa telaketjufeministi ja Ebba yhdessä päättäisivät, miten monta kymppiä kuussa minulle riittää omaan käyttöön ja huvitteluun.

Odotellessamme Ebban kanssa keskustelua, alkoivat yhdessä Kelan lasikopeista tunteet kuumeta ja nuori mies avasi oven puoliksi ja sadatteli ilmeisesti virkailijan saitaa asennetta. Mietin, että nyt ollaan oikeassa paikassa ja päästään riitelemään akvaarioon. Meitä pyydettiin toiseen lasikoppiin ja päätin pitää pienen alustuksen elämäntilanteestani. Kaivoin esille printtaamani käppyrät rahallisen tilanteeni romahduksesta ja höystin elämänmuutostani värikkäästi muun muassa mainiten Ebban aviorikoksesta ja siitä, miten olen yksin lasten kanssa ja esitin laskelmani siitä, miten paljon Ebban palkasta pitäisi ulosmitata minulle. Ebban pää painui, kun hän häpesi koko tilannetta. Virkailija kuunteli ja pyöritteli silmiään. Sitten hän totesi, että olemme tulleet keskustelemaan aivan väärään paikkaan. Elatukseen liittyvät laskelmat tehdään perheoikeudellisessa ysikössä ja ainoa asia, missä hän voisi auttaa, olisi uuden Kela-kortin tilaamisessa, koska huomasi, että omani oli vanhentunutta mallia. Mainittakoon myös, ettei virkailija näyttänyt ollenkaan Pirkko Saisiolta vaan ihan tavalliselta perheenäidiltä, joka joutunee kuuntelemaan sekopäisiä juttuja päivät pitkät. Perheoikeudellisen yksikön virkailija olisikin sitten eri juttu. Laitoin paperit takaisin laukkuuni ja kävimme vielä nopeasti läpi oikean osoitteen ja nyt Ebbakin muisti sen ja vielä puhelinnumeronkin. Hän oli raivoissaan ja aivan itkun partaalla.

Kävelimme ulos Kelan konttorista ja jossain toisissa olosuhteissa olisimme tässä vaiheessa ehkä nauraneet makeasti koko jutulle ja lähteneet kahville, mutta nyt oli tunnelma täysin toinen. Kysyin halusiko Ebba kyydin kotiinsa ja hetken emmittyään sanoi haluavansa. Ajelimme kotiinpäin täysin hiljaa niin synkässä ilmapiirissä, että oikein ohimoita jomotti. Jossain vaiheessa automatkaa päätin avata sanaisen arkkuni ja sen jälkeen päällä oli täysi riita. Annoin palaa oikein täysillä lähtien spekulaatioista likaisesta kulissien takaisesta pelistä päätyen tulevaisuudessa odottavaan oikeustaisteluun, josta ei jäisi kiveä kiven päälle. Ebba jaksoi vain muistuttaa, ettei tunne rakkautta minua kohtaan ja että tämä olisi tapahtunut joka tapauksessa ja kaikki muut jo moneen kertaan kuullut samat tarinat ja muuta lisättävää ei ollut kuin se, että häntä näköjään nöyryytetään tästä eteenpäin joka paikassa. Johon vastasin, että pitäisi elää niin, että pystyy seisomaan tekojensa takana. Näissä merkeissä rattoisa kotimatkamme eteni ja Ebba pyysi noin viiden kilometrin välein huutaen minua pysäyttämään, jotta voisi kävellä loppumatkan. Lopulta ajoin hänen kotitalolleen asti. Hän häipyi vihaisena itkien ja muisti paiskata auton oven oikein kunnolla kiinni. Minun piti jatkaa ruokaostoksille ja sen jälkeen kotiin ruuan laittoon. Arkiaskareet nollasivat lopulta kierrokset ja mietin, olikohan kunnon flaidis Ebbastakin tuntunut jonkinlaiselta helpotukselta jälkikäteen. Itse nimittäin oksensin kaikki huonot ajatukset riitelyyn ja se lopulta kevensi oloani kuin vihaterapiasessio konsanaan. Toisaalta tunsin itseni myös melkoiseksi idiootiksi. Joka tapauksessa sinne perheoikeudelliseen yksikköön pitäisi mennä piakkoin ja vastaavaa farssia ei varmaan kukaan enää haluaisi.