Yksi vähemmän miellyttävä merkkipaalu saavutettiin suhteessamme Ebban kanssa, kun tapasimme syksyisenä iltapäivänä lastenvalvojan toimistolla. Ebba oli hieman hermostuneen oloinen ja toivoi, että tapaaminen sujuisi rauhallisissa merkeissä. Ei minulla muuta aikomusta ollutkaan vaikken kovin mielelläni täällä ollut. Asiat käytiin läpi varsin virallisesti ja kuunnellessani hyvin asiallisen virkailijan selostusta huoltajan oikeuksista, mittailin katseellani virastohuonetta. Kaunis hieman iäkäs talo ja iso ikkuna, josta syysaurinko paistoi puiden läpi sisään. Pohdin, millaisia riitoja ja huutamista nämä seinät ovat nähneet. Lopulta paperit alkoivat kiertää kädestä toiseen ja allekirjoituksia vedettiin huoltajuussopimukseen. Minut valtasi surumielisyys ja pettymys, eihän tämän näin pitänyt koskaan mennä, ei ollut minun suunnitelmissani vaan jotain ihan muuta. Tunsin olevani klisee iltapäivälehdistä ja osa sellaista elämää, josta luetaan vain perhesuhteiden palstalta. Mutta tässä sitä oltiin, kaikki viimeisetkin kuvitelmat omasta erinomaisuudesta ja paremmuudesta liitelivät toimiston ikkunasta ulos viileään syysilmaan.

Tapaamisessa sovitun yhteishuoltajuuden mukainen ajankäyttö ja lasten vierailut Ebban luona olivat olleet melko vähäisiä tähän asti. Keskustelimme hyvässä hengessä tapaamisten kehittämisestä ja sovimme, että Ebba tulee seuraavana viikonloppuna käymään ja ideoimaan lisää vaikkapa viikonloppujen käyttämisestä lasten kanssa. Hän saapuikin sovittuun aikaan, mutta hetken pöydässä istuttuaan sai jonkinlaisen primitiivireaktion, vaikutti ihan sekopäiseltä ja poistui itkien kotiinsa. Sen koomin emme asiaa suunnitelleet yhdessä vaan tapaamiset lasten kanssa jatkuivat kerran viikossa ruokailun merkeissä ja lapset menivät niihin silloin kun heitä huvitti, ehkä kerran kaikki yhdessä. Muina aikoina lapset välillä ehdottivat kyläilyä hänelle, muttei se yleensä onnistunut Ebban vedotessa kiireisiinsä.

Tällä tavoin elämä asettui omiin uomiinsa, enkä itse juurikaan ollut Ebbaan yhteydessä. Joskus soitin hänelle kertoakseni omista menoistani loppuvuodelle ja ehdotin, että hän keksisi noina päivinä lapsille jotain ohjelmaa, mutta hän kertoi olevansa itsekin menossa pääsääntöisesti samoihin aikoihin. Sanoin, ettei se mitään, koska en voi muutenkaan laskea mitään hänen varaansa. Hän varmaankin pahoitti moisesta kommentista mielensä, ainakin puhelu päättyi melko pian tämän jälkeen. Lapsemme kuitenkin ovat jo sen verran vanhoja, että pärjäsivät hienosti kotosalla silloinkin, kun olin muutaman kerran yötä poissa, pääsääntöisesti Jonnan luona. 

Syksyn kääntyessä talveksi elämä rullasi aina vain paremmin perheessä. Entinen elämä tuntui kaukaiselta ja katse oli pääsääntöisesti edessäpäin uusissa suunnitelmissa. Välillä tuli mietittyä kuluneita vuosia ja sitä miten parisuhteemme oli ajautunut sellaiseen syöksykierteeseen. Luottamus parisuhteessa on jotain perustavanlaatuista, jota osaa arvostaa aika paljon tällaisen jälkeen. Se on jotain sellaista, jonka saa ihan ilmaiseksi suhteen alussa ja sen säilyttäminen on loppujen lopuksi tosi helppoa, kun vain noudattaa muutamia suhteen kirjoittamattomia sääntöjä ja on avoin. Ehkäpä sen takia, ettei luottamuksen eteen tarvitse juurikaan ponnistella, sitä voi pitää itsestäänselvyytenä ja ehkä suhtautua siihen joskus turhankin ylimielisesti. Vasta menetettyään sen tai ehkä omasta näkökulmastani katsottuna, kun toinen menetti oman luottamukseni, sen todellinen merkitys selvisi. Luottamuksen puuttuminen vei suhteesta perusturvallisuuden ja perustan. Ja sen puuttumisen tuoma pelko rakensi henkisiä muureja ja vei lopulta suhteen surulliseen välinpitämättömyyden tilaan.

Yhtenä räntäsateisena iltana, kun joulu jo alkoi häämöttää, pysähdyin huoltoasemalle. Tankkasin työsuhdeautoani firman bensakortilla ja vieressä joku jätkä resuisissa vaatteissa dyykkasi huoltoaseman ulkoroskiksesta tölkkejä ja pulloja. Aika suhteellisia ovat murheet ja aika paljon asioita, joita pitää itsestäänselvyyksinä.