Tällaiselle asuinalueelle en keksi hyvin kuvaavaa sanaa tai sellaista uudissanaa ei vielä ole. Lähiö voisi olla yksi sana, mutta itselleni siitä tulee lähinnä mieleen takavuosikymmeninä rakennetut tiiviit kompleksit kaupungin kehäteiden välissä. Itsekin lapsena ja nuorena parissa sellaisessa asuneena tiedän niiden tunnelman, kuumia asvalttipolkuja betonitornien välissä ja lähiön ostarin rennon rappioromantiikan. Ja jos niitä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi alakulo. Tämä alue sen sijaan sijaitsee kehäteiden ulkopuolella, yksi helminauhana metropolialuetta ympäröivistä pari kolmekymmentä vuotta voimakkaasti kasvaneista entisistä maalaiskylistä. Ehkä kylä kuvaa aluetta kuitenkin edelleen parhaiten. Kun muutimme tänne viitisentoista vuotta sitten, muutos ilmapiirissä oli melkoinen kaupungin ytimestä. Ei enää vanhuksia juuri missään, joka puolella pelkkiä lapsiperheitä ja ilmapiiri oli täynnä tulevaisuutta ja eloa. Kylän keskuksessa on kourallinen pienkerrostaloja ja keskustellessamme Ebban kanssa muuttoasioista, hän mainitsi nyt tietävänsä, keitä näissä kerrostaloissa asuu. Keskustan ulkopuolella pientaloja loputtomiin. Lenkkeilijöitä, koiran ulkoiluttajia ja kotiäitejä lastensa kanssa. Jostain syystä tuntuu, että aina sunnuntaisin iltapäivällä alueelle saapuu ambulanssi pillit päällä. Tulee ajatus, että jossain päin pientaloalueella rivit harvenevat ja täältä näköjään lähdetään sunnuntaisin. Sunnuntai toki voi olla melko paha päivä, jos on tapana ryypätä joka viikonloppu ja koko viikonloppu, tiedä häntä.

Tänään oli sunnuntai ja olimme sopineet, että Ebba tulee käymään. Olin melko hyvällä päällä koko päivän, ehkä osittain siitä syystä, että Ebbaa nyt vaan oli aina ollut mukava tavata. Toisaalta huomasin, ettei se pettämisjuttu enää juuri painanut mieltä. Olin tullut siihen tulokseen, että vittumainen temppu, mutta tehty mikä tehty ja olihan hän kaiketi anteeksikin pyytänyt jossain vaiheessa. Jotkut vaan eivät näköjään pysty kovan paineen alla tai muuten syvässä vitutuksessa toimimaan vähänkään järkevästi vaan purkavat sen, miten nyt vain paska olo ulos sattuu tulemaan, sen tarkemmin miettimättä, että onko toiminnalla mitään yhteyttä alkuperäiseen pahan olon syyhyn. Varmaan kuitenkin yleisempää on vetää kännit tai kunnon ryyppyputki ja onhan näitä älypäitä, jotka omaa pahaa oloaan keventävät vetämällä puolisoaan turpaan. Olin lähinnä viime päivät funtsaillut kaikenlaista omasta mielestäni syvällistä ja mieleen oli myös putkahdellut toinen toistaan mukavampia muistoja menneiltä vuosilta. Fiilikset olivat niistä hieman haikeat. Aurinkoisessa kevätpäivässä itselläni oli lähinnä loppukesän tunnelma.

Ebba saapui ja sanoin keittäväni kahvit. Hän istuskeli alapihan terassilla, kun puuhasin keittiössä kahvinkeittimen parissa. Lopulta toin terassille tarjottimella kahvimukit ja kaikenlaista pientä naposteltavaa, jota olin löytänyt. Koko homma alkoi naurattamaan, kun tunsin olevani kuin isöäiti lastenlasten tullessa kylään. Toisaalta mainitsin Ebballe, että en oikein tiedä, miten ylipäänsä häneen tulisi suhtautua. Ehkä niin kuin vanhaan rakkaaseen ystävään, joka kuitenkin saattaa olla arvaamaton ja ihan seko. Tai jotain sinnepäin, ei ihan suoraviivainen juttu, kun on ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa. Iltapäivälehtien ja lääkärisarjojen sarjaeroajat osaavat varmaan hoitaa tällaisenkin rutiinilla. Ebballa ei ollut oikein näkemystä suhtautumisesta, eikä oikein muustakaan muuta kuin, että jokin vaihe tässä on selvästikin menossa eikä tiedä itsekään mihin kaikki johtaa. Jotkut ovat melko sinuja kaoottisen tilanteen kanssa. Sitten alkoi kuulua pillien ääntä ja jokasunnuntainen ambulanssi saapui metsän takaa ja jatkoi edelleen syvemmälle alueen uumeniin. Tällä kertaa kyse oli muusta kuin perussydäreistä, kun perässä tuli muutama paloautokin.

Vietimme leppoisaa iltapäivää Ebban kanssa touhuten kaikenlaista maton pesusta uuden asunnon kalusteisiin ja tavaroiden siirtelyyn välillä melkein kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Aika helposti sitä lähtee tietty meininki rullaamaan sellaisen kanssa, jonka kanssa on touhunnut pari vuosikymmentä, niin hyvässä kuin varmaan pahassakin. Tänään oli kuitenkin kiva pitää yllä leppoisaa tunnelmaa, niihin ikäviin käytännön asioihin voisi paneutua toisella kertaa ja seuraavaksi varmaankin sossutädin ja parisuhdeneuvolan pakeilla. Heitin lopulta Ebban uuteen kotiinsa mukanaan muutamia huonekaluja. Ajelin takaisin kotiin ja aloin vaihtamaan polkupyörään uutta takarengasta, kun nyt sen olin vihdoin löytänyt kaupasta. Puuhaillessani ilta-auringossa kuuntelin tahtomattani naapureiden sanailua jostain orapihjala-aidan takaa. Pihatyöt olivat siellä täydessä vauhdissa ja rouva otti kierroksia töiden edetessä. ’Vettä niille! Ei ole mitään järkeä säästää vettä! Tähän aikaan vuodesta sitä juuri tarvitaan!’, kuului kailotus ja takaisin jotain epämääräistä mutinaa.