Tulee mietittyä ja työstettyä vieläkin paljon, mitä ihmettä oikein tapahtui ja miten minut sysättiin uuteen elämänvaiheeseen niin yllättäen ja paskamaisesti. Se saa kurjat fiilikset pulpahtamaan pintaan ja pitää yrittää välttää liikaa miettimästä, ettei vajoa liikaa itsesääliin. Mutta miten asiaa katsookin, niin kyllä ero ja ydinperheen hajoaminen on iso tappio  ja menetys elämässä. Asiaa voi selitellä ja monet selittelevätkin parhain päin. Tulee mieleen hävinneen urheilijan selitys telkkarin haastattelussa, että tappiosta huolimatta hän on tyytyväinen peliin ja hyvällä fiiliksellä. Urheilijat vihaavat häviämistä ja joskus kuuleekin hienoja rehellisiä lausuntoja äärettömästä vitutuksesta. Ei sinänsä, että muistellessa menneitä vuosia perhe-elämä ja parisuhde olisi voinut olla paljon parempaa ja monet arjen asiat haluan toisin tämän jälkeen enkä juurikaan kaipaa enää Ebbaa ja hänen vaikeaa luonnettaan. Silti ankeaan arkeen ja murheisiin olisi ollut mahdollista vaikuttaa tosi paljon aikanaan. Eniten vituttaakin se ala-arvoinen ja itsekäs käytös, selän takana salailu ja pelailu, joka saa tuntemaan itsensä tosi hölmöksi. Parisuhteessa on aina kaksi kokkia soppaa keittämässä ja jos toiselle alkaa maistua enemmän ulkona syöminen, niin miksei vaan voi häippästä vaan pitää vielä sotkea ja tärvellä yhteinen keitto, kun toinen selkänsä kääntää. Silti huomaan, etten ole kyynistynyt vuoden mittaan niin kuin pelkäsin, ainakaan merkittävästi. Perusluonteelleen ei varmaankaan voi juuri mitään vaan uusia ihmisiä tavatessa heihin pyrkii luottamaan. Sama varmastikin pätee Ebbaan, kun hänen kuvioitaan kelaa tarpeeksi kauas menneisyyteen, niin huomaa saman kaavan hänen suhteissaan. Jokainen paras ystävä on kadonnut Ebban elämästä vuorollaan ja jokainen vielä niin tökerösti, ettei Ebba niistä välirikoista juuri pysty puhumaan. Sama pätee varmasti minuunkin jatkossa.

Toisaalta arki kotona rullaa nykyään ihan hienosti. Lapsetkin ovat paremmalla tuulella ja vietämme aika mukavaa aikaa yhdessä. Kaikkien mielipiteillä on merkitystä ja lapset osallistuvat kodin hommiin ilman, että asiasta tarvitsee nostaa suurta meteliä. Kun tätä vertaa tilanteeseen vuosi sitten, ero on iso. En tajunnutkaan, miten tukahduttavaa ja ahdistavaa oli se rähinä jokaiselle, joka pitää ääntä kodissa tai muuten häiritsee aina lopen uupunutta äitiä. Itsekin pidin sitä meidän perheen normaalina. Uusi normaali on rennompi meininki eikä ääntä koroteta tarpeettomasti. En edes muista, milloin olen viimeksi rähjännyt kotona. Arkeen ei aiemmista suunnitelmista huolimatta juurikaan kuulu Ebban osuus huoltajuudesta. Hän toistaa itseään joka viikko kutsumalla lapset kerran viikossa syömään ja siellä paikalle menneet voivat viettää tunnin tai pari hänen kanssaan. Kuulemma hän ei kiireisen elämänsä takia ehdi enempää tapaamaan eikä myöskään viikonloppuisin, ei soittele lapsille eikä ehdota mitään yhteistä tekemistä. Tämä tietysti pännii, lähinnä lasten puolesta, mutta en ole syksyn jälkeen jaksanut asiasta ottaa yhteyttä, kun ei hän näköjään noita uusia rutiinejaan muuta. Ebba tosin on tarjonnut asuntoaan lapsille viikonloppukämpäksi silloin, kun hän itse on sieltä poissa. Kaipa hän kokee näin olevansa läsnä lasten elämässä ja tavallaan onkin hetkellisesti viikonlopun alussa ja lopussa. Ollaan kyllä ihan eri taajuudella.

Sitten toisaalta uusi elämänvaihe on menossa ihan mukavaan suuntaan. Leppoisa arki rullaa vaikka rahasta tekee välillä tiukkaa, harrastukset ovat mukana elämässä, duunissa sujuu ihan mallikkaasti ja Jonnan kanssa puuhaillaan aina kun muilta kiireiltä ehditään. Suhteeseen Jonnan kanssa huomaan viime vuoden tapahtumien vielä vaikuttavan. Niin absurdia oli meno Ebban kanssa ja niin synkät ja epätodelliset fiilikset viime kesänä, että tiettyä varovaisuutta on vielä ilmassa. Uusi seurustelusuhde on kiva, on se jo jotain enemmänkin, mutta en selvästi pysty täysin heittäytymään vielä suhteeseen ainakaan vielä. Asia hieman haittaa minua ja luulen, että Jonnaakin, mutta hän tietää tilanteen ja antaa edetä hitaasti. Itsekin uskon asioiden menevän parempaan suuntaan koko ajan. Sen huomaa aika selvästi siinä, kun suunnitellaan tulevaisuutta yhdessä. Siinä aikajänne kasvaa koko ajan, vielä syksyllä oli vaikea suunnitella mitään yhdessä kuukautta pidemmälle. Nyt jo varattiin yhteinen viikonloppumatka keväälle ja mietitään kaikkea pidemmälle.

Luin kiinnostavan kirjoituksen onnellisuudesta jostain lehdestä. Siinä tutkija totesi kaikilla ihmisillä olevan tietyn perusonnellisuustason, joka on seurausta luonteenpiirteistä ja eletystä elämästä ja asenteesta elämäänsä. Teorian mukaan kaikkien elämässä vastaan tulevien tapahtumien vaikutus on väliaikainen ja ihminen palautuu pian samalle onnellisuustasolle, jolla hän oli ennen tapahtumaa. Onnellinen ja positiivinen tyyppi palautuu vastoinkäymisistä samalle tasolle ja negatiivinen elämäänsä vittuuntunut tyyppi palaa aikaisempaan vitutukseensa aika pian vaikka mitä kivaa tulisi vastaan. Ihan hyvä näkemys asiaan, ainakin antaa ajattelemisen aihetta.

Ebba saapui jouluaattona hyvissä ajoin. Hän oli hyväntuulinen ja hääräsi keittiössä hyvällä ja rennolla asenteella. Suoraan sanottuna en ehkä olisi suoriutunut joulupöydän varustelusta ja kattamisesta läheskään yhtä nopeasti ja hienosti yksin. Muutenkin koko illallinen sujui leppoisissa tunnelmissa ja ohikiitävän hetken tuntui kuin mitään isompia mullistuksia ei olisi koskaan tapahtunutkaan perheessä. Ihimiset juttelivat iloisesti, maistelivat pöydän antimista ja mistään ei olisi voinut ulkopuolinen päätellä, että tämä tapaaminen on täysin poikkeuksellinen. Ehkä vuosien perinteet perheessä joulunvietosta tekivät sen, ehkä kaikki vain yrittivät kovasti tehdä illasta kaikille mukavan. Asumuserosta tai mistään siihen liittyvästä ei puhuttu mitään koko päivän ja illan aikana. Lopulta jaettiin lahjat, vietettiin yhteistä aikaa ja ilta päättyi mukavissa tunnelmissa Ebban lähtiessä kotiinsa. Olin iloinen siitä, miten joulu oli mennyt ja yllättynyt, että minulla oli ihan samanlainen mukava perhejoulufiilis kuin pääsääntöisesti kaikkina edellisinäkin vuosina oli ollut.

Mukavat joulutunnelmat tulivat mieleen tapaninpäivänä ja nyt niistä tuli hyvin surumielinen tunne. Ilta oli edustanut jotain, joka oli ollut itsestäänselvää meille ennen, mutta nyt jotain poikkeuksellista koko perheelle. Ilta oli edustanut vanhoja hyviä aikoja, jolloin meidän ei tarvinnut miettiä, mitä toinen ajattelee asioista tai sopia joka asiasta erikseen. Olin jo unohtanut sen, miten hyvin me parhaillaan tulimme toimeen tai sen miltä se tuntui, kun vuosia sitten puhallettiin yhteen hiileen. Vanhojen aikojen kaipaukseen liittyy tietysti se, että aika myös kultaa muistoja. Ja teetä hörppiessä kultaiset joulut rullasivat mielessäni parinkymmenen vuoden ajalta. Hienoja aikoja olivat.

Tapaamisessa sovitun yhteishuoltajuuden mukainen ajankäyttö ja lasten vierailut Ebban luona olivat olleet melko vähäisiä tähän asti. Keskustelimme hyvässä hengessä tapaamisten kehittämisestä ja sovimme, että Ebba tulee seuraavana viikonloppuna käymään ja ideoimaan lisää vaikkapa viikonloppujen käyttämisestä lasten kanssa. Hän saapuikin sovittuun aikaan, mutta hetken pöydässä istuttuaan sai jonkinlaisen primitiivireaktion, vaikutti ihan sekopäiseltä ja poistui itkien kotiinsa. Sen koomin emme asiaa suunnitelleet yhdessä vaan tapaamiset lasten kanssa jatkuivat kerran viikossa ruokailun merkeissä ja lapset menivät niihin silloin kun heitä huvitti, ehkä kerran kaikki yhdessä. Muina aikoina lapset välillä ehdottivat kyläilyä hänelle, muttei se yleensä onnistunut Ebban vedotessa kiireisiinsä.

Tällä tavoin elämä asettui omiin uomiinsa, enkä itse juurikaan ollut Ebbaan yhteydessä. Joskus soitin hänelle kertoakseni omista menoistani loppuvuodelle ja ehdotin, että hän keksisi noina päivinä lapsille jotain ohjelmaa, mutta hän kertoi olevansa itsekin menossa pääsääntöisesti samoihin aikoihin. Sanoin, ettei se mitään, koska en voi muutenkaan laskea mitään hänen varaansa. Hän varmaankin pahoitti moisesta kommentista mielensä, ainakin puhelu päättyi melko pian tämän jälkeen. Lapsemme kuitenkin ovat jo sen verran vanhoja, että pärjäsivät hienosti kotosalla silloinkin, kun olin muutaman kerran yötä poissa, pääsääntöisesti Jonnan luona. 

Syksyn kääntyessä talveksi elämä rullasi aina vain paremmin perheessä. Entinen elämä tuntui kaukaiselta ja katse oli pääsääntöisesti edessäpäin uusissa suunnitelmissa. Välillä tuli mietittyä kuluneita vuosia ja sitä miten parisuhteemme oli ajautunut sellaiseen syöksykierteeseen. Luottamus parisuhteessa on jotain perustavanlaatuista, jota osaa arvostaa aika paljon tällaisen jälkeen. Se on jotain sellaista, jonka saa ihan ilmaiseksi suhteen alussa ja sen säilyttäminen on loppujen lopuksi tosi helppoa, kun vain noudattaa muutamia suhteen kirjoittamattomia sääntöjä ja on avoin. Ehkäpä sen takia, ettei luottamuksen eteen tarvitse juurikaan ponnistella, sitä voi pitää itsestäänselvyytenä ja ehkä suhtautua siihen joskus turhankin ylimielisesti. Vasta menetettyään sen tai ehkä omasta näkökulmastani katsottuna, kun toinen menetti oman luottamukseni, sen todellinen merkitys selvisi. Luottamuksen puuttuminen vei suhteesta perusturvallisuuden ja perustan. Ja sen puuttumisen tuoma pelko rakensi henkisiä muureja ja vei lopulta suhteen surulliseen välinpitämättömyyden tilaan.

Yhtenä räntäsateisena iltana, kun joulu jo alkoi häämöttää, pysähdyin huoltoasemalle. Tankkasin työsuhdeautoani firman bensakortilla ja vieressä joku jätkä resuisissa vaatteissa dyykkasi huoltoaseman ulkoroskiksesta tölkkejä ja pulloja. Aika suhteellisia ovat murheet ja aika paljon asioita, joita pitää itsestäänselvyyksinä.

Syyskauden aloitus ja arki sujui muutenkin hieman kaksijakoisesti. Välillä olin turhautunut ja vihainenkin siitä, miten helpolla mielestäni Ebba oli päässyt ja miten tökerösti oli hoitanut ja hoiti asioitaan. Koko kuvio soti oikeustajuani vastaan ja silloin tällöin päivät menivät aika synkissä ajatuksissa. Ebba lupasi järjestää lapsille ruokailun kotonaan kerran viikossa. Hän ilmoitti viikonloppuna, minä päivänä ja mihin aikaan lapset voisivat tulla hänen luokseen syömään. Homma lähti takkuillen käyntiin. Lapset eivät ensimmäisinä viikkoina kertaakaan kaikki päässeet paikalle ja jonain kertana yhtään syöjää ei ilmaantunut ruokailemaan. Tästä Ebba oli pahoillaan ja ilmoitti viestiryhmässä tehneensä ison määrän ruokaa turhaan. En usko, että hän ymmärsi ollenkaan, miten yksipuoliselta ja itsekkäältä tämä kaikki vaikutti, minusta ja varmaan ehkä lapsistakin. Tuntui siltä, että sen sijaan, että hän olisi halunnut tavata lapsia, hän kutsui lapset tapaamaan itseään. Sen sijaan, että hän olisi tehnyt asioita lasten ehdoilla tai jopa ilmoittanut, että hänen luokseen voi tulla ihan milloin vain, hän kutsui heitä luokseen aikataulutettuun tunnin tapaamiseen kuin jotain treffideittiä Tinderistä. Aika ja lasten käytös ehkä opettavat tai sitten hänellä vain nyt on niin paljon muuta tärkeämpää tekemistä.

Toisaalta arki kotona lasten kanssa lähti sujumaan hyvin ja olimme sopeutuneet elämään nelistään. Kotona ei juurikaan riidelty ja porukka tuli ja meni omien aikataulujensa mukaan. Hoidin ruokaa kaappiin ja pöytään, siivosin kämpän kerran viikkoon ja homma rullasi aika sujuvasti ilman toistakin aikuista. Olin myös tavannut Jonnan, jo ennen lomia pikaisesti, mutta nyt lomien jälkeen vietimme yhä enemmän aikaa yhdessä. Kaunis, pirteä, energinen, hauska ja positiivinen nainen, jonka kanssa touhusimme illat kaupungilla ja Jonnan luona. Kaiken kaikkiaan elämässä tuntui olevan suunta eteenpäin ja myös paljon positiivista virettä, jonka katkaisivat vain satunnaiset yhteydenotot Ebbalta ja lasten etäruokailujen ja niiden jälkikiukkuilujen seuranta.

Syyskuun aurinkoisessa illassa juoksin lenkkiä, kun vastaan käveli Irmeli. Ebban ja minun yhteinen tuttavamme, joka moikkasi ja pysäytti minut juttelemaan. Irmeli on jo yli seitsemänkymmentä, hauska ja puhelias nainen. Hän on enemmänkin Ebban ystävä ja itse olen lähinnä tuttu. Hän kysyi, mitä Ebballe kuuluu, josta päättelin, ettei Ebba ollut puhunut erostamme hänelle. Sanoin, etten osaa juuri nyt sanoa, kun en ole yli viikkoon ollut missään tekemisissä hänen kanssaan. Kerroin pääpiirteissään tapahtumat ja ehdotin, että Irmeli ottaa yhteyttä Ebbaan suoraan. Hän halusi keskustella niin pitkään aiheesta, että hiki jäähtyi viileässä illassa. Irmeli kertoi omista kokemuksistaan ja tiesi mistä puhui, kun uskoi elämän olevan nyt hankalaa, mutta ajan parantavan tällaiset asiat. Lopuksi hän mainitsi, ettei sitä kukaan tiedä, miten asiat päätyvät, kuka tietää vaikka takaisin yhteen. Sanoin, että luulen, että tämä on lopullista.

Rantalomakohteessa meno jatkui samanlaisena leppoisana jutusteluna ja hyvä niin. Tänne oli tultu lepäämään ja lomailemaan eikä riitelemään. Myös perheen lapsille edellisiltä matkoilta tutut lievät kiukkuilut tietyissä vaiheissa lomaa menivät saman kaavan mukaan ilman eron vetämistä mukaan. Ainoa mikä puuttui täysin oli tietysti minun ja Ebban välinen läheisyys. Sen takia tietysti, että kummallakaan ei tuntunut olevan mitään aietta tai mielenkiintoa asiaan. Olin miettinyt ennen matkaa, olisiko Ebballa jotain kuvitelmia seksistä exän kanssa yhteisellä lomamatkalla, kuten joissain elokuvissa ja olin miettinyt valmiiksi jonkun kohteliaan kieltäytymisen tai oletettavan jäätymisen, mutta tämä pelko oli täysin turha. Kenties hänellä oli uusi petikaveri kotimaassa odottelemassa tai hän vain ymmärsi yskän. Luulisin, että seksi exän kanssa on urbaania legendaa tai jos ei ole, niin kohdallamme parinkymmenen vuoden jyystö vain kertakaikkiaan oli tarpeeksi. Itselläni oli kesän aikana ollut pientä sutinaa siellä sun täällä, joten omatkin ajatukseni olivat tosin kotimaan kuumissa öissä.

Jossain välissä lomaa olin nuorimmaisen ja Ebban kanssa kävelyllä lomakaupungin rantabulevardilla ja Ebba sai päähänsä, että hän tarvitsee uudet bikinit. Jonkinlainen toisinto tämäkin edellisiltä lomilta. Hän poikkesi vaatekauppaan ja vietti hyvän tovin sovituskopissa tyttären aina välillä kiikuttaessa hänelle uusia ylä- ja alaosia sovitettavaksi. Lopulta hän jätti bikinit ostamatta ja poistui raivoissaan kaupasta. Sovituskopin peili oli kuulemma kiero ja sai hänet näyttämään lihavammalta ja kaameammalta kuin hän todellisuudessa oli ja sen takia kaikki bikinit näyttivät hänestä hirveiltä. Katsahdimme tyttären kanssa toisiimme ja matkaa jatkettiin illalliselle. Parin päivän päästä sama toistui. Jotkut aikaisemmin sovitetuista bikineistä pitäisi testata uudelleen, mutta jälleen kerran sovituskopin peili pahoitti hänen mielensä. Kiinnostuin asiasta ja kun olimme lähdössä kaupasta, piipahdin nopeasti sovituskoppiin katsomaan olisiko kokemus verrattavissa huvipuiston naurutaloon. Peili oli pettymyksekseni ihan tavallinen ja suora ja näin itseni aivan samanlaisena kuin muistakin kuvastimista. En halunnut mainita asiasta, mutta jäin pohtimaan kiinnostavaa seikkaa. Olin lukenut sattuneesta syystä muutaman artikkelin naisen keski-iän kriiseistä ja muistin jotain sen suuntaista, että kun nainen kipuilee oman itsensä kanssa ja käsittelee kriisiin liittyvää vihaa ja uhoa, on tyyppillistä, että vitutuksesta syytetään lähinnä miestä ja parisuhdetta. Mutta että tuhdeista reisistä ja masusta voisi syyttää peiliä. Silloin on jo melko lujasti jalat irti maasta, mutta toisaalta eihän siitä nyt minua voisikaan enää syyttää.

Loma loppui aikanaan ja palattiin kotiin arki mielessä. Ihmettelin jälkeenpäin, miten mukavaa meillä oli ollut ja samaa miettivät varmaan muutkin.

Päivää ennen matkaa juoksin joka suuntaan kaupoilla ja valmistelin omia ja lasten matkatavaroita. Oli sovittu, että Ebba tulisi käymään illalla, kun töistään pääsisi. Rento fiilis muuttui kertalaakista, kun hän tuli ovesta sisään ja näytti tapansa mukaan väsyneeltä ja vihaiselta. Luulen, etten enää edes muista, millainen hän on rentoutuneena ja hyväntuulisena, muistaakseni aika hyvää seuraa. Nyt tuntui kuin helteisen asunnon lämpötila olisi laskenut muutaman asteen ja sattumoisin samaan aikaan alkoi kova ukkoskuuro. Hän pitäytyi käytännön asioissa ja oli mahdollisimman virallinen ja vähäpuheinen.

Olin keskustellut tästä matkasta kavereideni kanssa ja joskus ihan hyvä kuulla jonkun ulkopuolisen mielipide asiaan kuin asiaan vaikkei kavereita aina täysin objektiivisina voi pitääkään. Yhteistä matkaa eron jälkeen pidettiin vähän outona juttuna, mutta toisaalta kypsempänä ratkaisuna kuin toisen vanhemman rannalle jättämistä ihan vain sen takia, etteivät aikuiset mahdu samalle reissulle. Sitä hieman kummasteltiin, että eroa pitkään suunnitellut osapuoli kuitenkin oli halunnut olla matkaa suunnittelemassa ja halusi mukaan lomailemaan vaikka oli nimenomaan halunnut pois perhe-elämästä ja toisen vanhemman läheisyydestä, tässä tapauksessa siis minun. Ihan hyvä pointti ja jos haluaisi spekuloida, voisi ajatella vaikka mitä. 

Oma arvioni on, ettei Ebba sen kummemmin ollut tätäkään asiaa miettinyt missään vaiheessa ja ajatteli lähinnä itseään. Kova stressi ja uupumus höystettynä vaihdevuosiin ilmeisesti liittyvällä unettomuudella ja muulla vaivalla tekevät varmasti horisontista melko kapean. Joskus tulevaisuudessa hän on ennen pitkää taas rentoutunut ja levännyt ja silloin näkökanta laajenee, asioista pystynee puhumaan fiksusti ja omia toimiaan tarkastelemaan kriittisesti, mutta sitä ei olisi ihan lähiaikoina odotettavissa. Sen verran saimme sovittua, että matkalla levätään ja ollaan asiallisesti ja yritetään nauttia rantalomasta. Oma mielipiteeni oli, että olisin joka tapauksessa mennyt lasten kanssa matkalle ja jos Ebba haluaa mukaan, käyttäytyy hyvin ja toimii perheen kanssa asiallisesti, niin tulkoon mukaan vaan. Arvelin, että hän viettäisi aika paljon aikaa omissa oloissaan. Olimme viettäneet lomia joka kesä eri puolilla ja tylsiä ne eivät koskaan olleet olleet ja tietyt rutiinit olivat iskostuneet reissuissa, joten jos ei muuten, niin rautaisella rutiinilla tämäkin menisi.

Olimme sopineet Ebban kanssa, että hän tulisi pitkästä aikaa käymään ja sorttaamaan kamojaan. Saisin laatikoihin kerätyt tavarat pois nurkista ennen kuin loma alkaa. Aika oli parantanut haavat ja herneet tulleet nenästä pois. Ebba soitteli viikolla, juttelimme pitkät pätkät ja sovimme, että tavattaisiin vielä ennen lomaani. Sovittiin myös, että hän voisi tulla lomani aikana tekemään kotiin jäävälle teinimiehelle ruokaa ja tsekkaamaan silloin tällöin, ettei kotona pidetä isompia bileitä tai ainakaan muuteta sitä teinien lomakommuuniksi. 

Ebba saapui illansuussa ja valitteli väsymystä rankan viikon päätteeksi. Mielenkiintoinen juttu oli se, että kun olin yrittänyt palauttaa hänen ulkonäköään mieleeni aikaisemmin päivällä, en saanut selvää kuvaa aikaiseksi. Pian hän kuitenkin taas näytti tutulta, mutta aika nopeasti haalistuvat ihmiset mielestä, siis kolmessa viikossa, jos oikein laskin. Välit olivat muodolliset ja vältin itsekin mitään vakavia aiheita, lähinnä juteltiin niitä näitä ja kerrattiin perheen asioita viime ajoilta. Ehtiihän noista osituksista ja huoltajuuksista ja lastenvalvojista ja muista eroon liittyvistä sotkuista jutella myöhemminkin. Pääasia olisi, että Ebba saisi raijattua rojunsa kämpilleen ja säilytettäisiin asialliset välit niin, ettei mökillä tarvitsisi murehtia ylimääräisistä asioista tai käydä etänä läpi omaisuusriitoja. Mainitsin kuitenkin hänelle, ettei kotoani lähtisi mitään kamoja hänen mukaansa, kun hän kävisi täällä ruokaa laittamassa tai poikaa moikkaamassa. Hän vakuutti kunnioittavansa asunnon irtaimistoa, kun olen poissa.

Kun pakkasin kamoja mökille kelailin mielessäni läpi vielä menneitä kuukausia. Ainakin omalla kohdallani uuden suunnan ottaminen elämään näyttäisi sujuvan asteittain parissa kuukaudessa. Tällä hetkellä suurimmat murheet olivat jo poissa mielestä ja paljon positiivisuutta tullut mukaan arkiseen elämään. Vuosien ajan ilmassa leijunut kyynisyys ja jännite olivat poissa, enkä kaivannut tippaakaan sitä mitä vielä muutama kuukausi sitten olin pitänyt normaalina arkena. Näissä fiiliksissä oli melko mukavaa painua metsän siimekseen lasten kanssa. Ja tietysti kissojen, jotka näyttivät siltä, että paska lentäisi taas matkan varrella.

Mökille päästyämme ilmassa oli lähestyvä myrsky. Asettuminen sujui melko vaivattomasti. Sama yhteispeli jatkui lasten kanssa ja he auttoivat kaikissa hommissa siivouksesta saunan lämmittämiseen. Tuuli yltyi raivoten myrskynä juhannusaattona. Tontilla on lipputanko, mutta päätin olla vetämättä lippua salkoon siinä tuulessa, se olisi varmaan lähtenyt käsistä ja lentänyt Venäjälle asti. Illalla saunarannan koivuja alkoi kaatua tuulessa ja niissä riitti hommaa tuulen tyynnyttyä lauantaina. Paljon muistoja menneiltä vuosilta nousi mieleeni viikonlopun aikana ja huomasin käveleväni usein mietteissäni ja muistin miten olin katsellut mökillä omaa äitiäni, joka oman eronsa jälkeen oli usein mökillä synkkänä ja mietteissään. Muistan miettineeni joskus, että toivottavasti äiti pitää paketin kasassa, koska muuten olisimme siskoni kanssa kusessa. Ehkä omat lapseni miettivät nyt samoin, ainakin paljon myötätuntoa heillä on ollut tähän tilanteeseen. Mökki oli jo vuosituhannen vaihteesta ollut pakopaikka koko perheelle ja siihen liittyi valtavasti muistoja Ebbasta ja lähes joka paikkaan ja esineeseen liittyi joku muisto yhteisistä hetkistä. Vaikka välillä oli kiristelty hampaita oikein kunnolla, olivat lomat mökillä tehneet aina parisuhteesta vahvemman ja piristäneet arkea kotiinpaluun jälkeen. Viimeisten parin vuoden aikana Ebba tosin oli ollut paljon poissa ja halunnut lähinnä vetäytyä tänne yksikseen. Siinä mielessä olin jo ehkä tottunut tällaiseen mökkeilyyn. Ja ehkä lapsetkin, sillä huomasin heidän puhuvan äidistään täällä menneessä aikamuodossa.

Paluu kotiin sujui taas perinteisissä merkeissä. Puolen tunnin ajon jälkeen auto täyttyi kissanpaskan hajusta ja taas seis maantien varteen. Tälläkin kertaa koko jengi osallistui auliisti huolimatta siitä, että siivoushommassa ainakin kädet likaantuivat rakkaiden lemmikkiemme eritteisiin. Molemmat kissat onnistuivat vielä hetkeksi pakenemaan lähimetsään sitä ennen hieman paniikissa kynsien siivoojiensa käsiä. Siitä huolimatta porukka oli ihan hyvillä fiiliksillä ja kaoottinen tunnelma lähinnä nauratti. Jatkoimme lähimmälle huoltoasemalle pesemään käsiä ja siitä uusia perinteitä noudattaen lähimpään hampurilaispaikkaan syömään. Kun arki alkoi, lähetin viestiä Ebballe ja kyselin tulevan viikon ruokailuista hänen luonaan. Ja siis lasten, koska itseänihän eivät nämä kutsut koske. Ebballa oli vieläkin herneet nenässä, koska ei vaivautunut vastaamaan viestiini ja päätin soittaa hänelle. Sain vastaukseksi rähjäämistä eroon liittyvistä järjestelyistä ja kiukkuisia kommentteja osituksesta ja toiveen vain päästä yli tästä hinnalla millä hyvänsä ja niin edelleen. Yritin selittää, ettei tämä ole enää parisuhde ja käytännön asiat vaan pitäisi hoitaa ja sain vastaukseksi luurin korvaan. Jos tarkoitus oli muuttaa pois ja erota ja kalustaa uusi kämppä vanhan kämpän rojuilla ja aloittaa uusi elämä ja kaiken sen on saanut ihan tosta vaan eikä vielä tarvitse edes elatusmaksuja maksaa, niin miksi helvetissä pitää silti vielä olla raivona. Heitin hänelle viestiä, että olisi ehkä hyvä puhua naamatusten, kun ilmassa on myrskyä, muutaman kuukauden päästä kaikki olisi jo toisin.

Rippijuhlaviikonloppuna olimme sopineet, että Ebba tulee jo lauantaina meille järjestelemään ja siivoamaan, voisimme myös käydä kaupassa ostamassa kaiken tarvittavan. Hän saapuikin puoliltapäivin ja huuteli makuhuoneen oven takana tulleensa. Ei avannut ovea vaan häveliäästi jäi ulkopuolelle ja hyvä niin. Olin ollut edellisenä iltana kavereiden kanssa ulkona baarissa, joten näky ja haju makkarissa olisi ollut jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Päivästä tulisi pitkä ja hikinen, eikä pelkästään hellelukemien takia. Kaupassakäynti ja siivoaminen sujui rutiininomaisesti ja yhdessä tekeminen tuntui mukavan tutulta. Hyvin nopeasti tuli tunne, kun hän ei olisi ollutkaan poissa ja hän teki valtavasti töitä huomisten juhlien eteen, kuten aina ennenkin. Ainoa poikkeus oli tietysti, että illalla hän poistui vähin äänin kotiinsa ilmoittaen tulevansa seuraavana aamuna aikaisin takaisin.

Juhlat sujuivat oikein hienosti ja edustimme perheenä samaan tapaan kuin aikaisemminkin. Meistä otetuissa kuvissa kaikki hymyilevät ja Ebbakin nauraa joissain kuvissa katketakseen. Tietyissä olosuhteissa porukka viihtyy hyvin yhdessä ja se sai minut hieman surumieliseksi kaiken kulissien takaisen tapahtuneen jälkeen. Huomasin myös, että se tietty lumous, jossa pitkän suhteen aikana olin aina nähnyt hänet sinä parikymppisenä upeana tyttönä oli ehkä jollain tavoin haihtumassa ajan myötä. Panin merkille, että hän on alkanut muistuttaa yhä enemmän ikääntynyttä äitiään ja muuttumassa pikkuhiljaa suorastaan tätimäiseksi ulkomuodoltaan. Varsinaisesta rupsahduksesta ei voisi vielä puhua, mutta yllätyin itse näistä huomioista. Ihmiset näkevät useinmiten, mitä haluavat nähdä ja kukaan ei kai näe itseään ja läheisiään juuri sellaisina kuin he todellisuudessa täysin ovat.

Arki jatkui maanantaina ja seuraava juhlaviikonloppu alkoi taas häämöttää edessä. Juhannusta tosin juhlisin melko maltillisesti suvun mökillä lähinnä puutarhatöiden ja rentoutumisen merkeissä ja ainoa juhlaan viittaava omalta osaltani olisi lipun vetäminen salkoon, jos nyt ei sada kaatamalla. Ebba viestitteli saaneensa lompakon mukana kadonneet korttinsa uusittua ja elämä olisi siellä siellä taas jotenkuten raiteilla. Pari päivää ennen pitkää viikonloppua Ebba ilmoitti, että voisi tulla meille juhannuksen aikana keräämään tavaroitaan, kun muut ovat poissa. Tässä vaiheessa alkoi vituttamaan tämä meininki. Toistaiseksi hän oli tullut entiseen kotiinsa suunnilleen samaan tapaan kuin asuessaan täällä ja välillä käynyt ilmoittamattakin silloin, kun muut eivät olleet kotona. Joka kerta käytyään hän oli vienyt mukanaan jotain joko asiasta kysyen tai kysymättä, samoin myös edellisenä juhlaviikonloppuna, jolloin tuntui välillä kiertelevän talossa kuin karkkikaupassa arvioimassa pois vietävää tavaraa. Kuitenkin tätä erillään asumista oli jo jatkunut niin pitkään, että tämä käytös alkoi tuntua epämukavalta ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin kaikki irtaimisto kotonani on joko yhteistä tai minun hankkimaani asumuseron jälkeen. Lievästi ärtyneenä ilmoitin hänelle mahdollisimman ystävällisesti, että tavaroista voidaan sopia, mutta yhdessä ja silloin, kun olen kotona. Annoin ymmärtää, että hän on täällä vieraana aina tervetullut, mutta vain vieraana. Eihän kukaan käy hänenkään kotonaan penkomassa, kun hän on poissa. Ebba vastasi lyhyesti, että antaa olla sitten ja varmaankin veti herneet nenään asiasta.  No välillä  ihmisille nyt vaan joutuu tuottamaan pettymyksiä. Toivottavasti hän kuitenkin kunnioittaa tätä yksityisyyttä jatkossa, muuten tämä kämppä on ennen pitkää täysin autio ja vaikken olekaan keräilijätyyppi, en kuitenkaan halua täysin luopua kaikesta materiasta.

Kun selailin naisten kuvia, huomasin, että aikaisempiin vuosiin verrattuna kuvat, jossa esiintyy lapsia naisten seurassa olivat melkein tyystin kadonneet. Aikaisemmin niitä oli paljon ja siitä tuli hieman kyseenalainen fiilis. Lapset tuskin ovat treffitoiminnassa mukana ja tuskinpa he suostuisivat antamaan lupaa oman kuvansa käyttämiseen, jos pystyisivät asiaa kypsemmin arvioimaan. No hyvä, että se trendi oli ohi. Toinen jännä juttu on profiili, jossa nainen ei hymyile yhdessäkään kuvassa ja pahimmassa tapauksessa on vielä aurinkolasit päässä. Jos ei edes deittiprofiilissaan hymyile, saattaa olla melkoinen hapannaama livenä tavattaessa. Suurin osa oli kuitenkin melko salonkikelpoista materiaalia. En tiedä, miten paljon miehet kuviaan kohentelevat erilaisilla filttereillä, mutta naiset osaavat kyllä pääsääntöisesti tarjota itsestään parhaat puolet ja sommitella kuvat aika tyylikkäiksi. Tykkäyksiä alkoi tulla melkoisella tahdilla, josta ensi hätään päättelin, että muilla miehillä varmaan on vieläkin niitä tylsiä kalastuskuvia tai erilaisia moottoriajoneuvoja, joista naiset eivät yleensä kokemukseni mukaan paljon perusta. Juttelin muutamien mukavan tuntuisten tyyppien kanssa ja eikä aikaakaan, kun ensimmäiset treffit oli sovittu jo samalle viikolle. Hämmästelin tätä nopeutta ja suosiota, mutta ajatus tuntui kivalta.

Ajelin helteisessä illassa merenrantaan ja tapasin Annan, joka näytti yhtä hyvältä ja tyylikkäältä kuin kuvissaan. Hyvä niin, joskushan kuvat saattavat olla kymmenenkin vuotta vanhoja ja kaukaa otettuja, jolloin tilanne tapaamisessa muuttuu nopeasti kiusalliseksi. Tunnelma oli rento ja muistelin illan aikana parin vuoden takaista avoimen suhteen säätöä. Silloin poikkeuksetta tapaamiset jännittivät, koska tiesin, että jossain vaiheessa keskustelu etenee suhteeseeni ja lopputulosta oli aina mahdoton aavistaa etukäteen. Toisaalta myös totuuden muuntelu tai suoranainen valehtelu oli vastenmielistä ja toivoin aina välttäväni kiusalliset kysymykset. Lehdistä luetuista pelimiehistä ihmettelen sitä itsevarmaa röyhkeyttä, jolla he suoltavat ne asiat, jotka naiset haluavat kuulla. Oma taktiikkani on olla täysin oma itseni, jolloin voin olla parhaiten hetkessä mukana. Anna oli vuosia sitten eronnut ja ilmeisen sinut oman elämäntilanteensa kanssa. Hän vietti ystäviensä kanssa iloisia sinkkuaikoja tosin  ehkä toivoen samalla tapaavansa sen oikean, vaikkei sitä sanonutkaan. Viihdyimme hyvin yhdessä ja hänelle oli selvä homma, että sänkyyn mennään treffien päätteeksi, mikä sopi mainiosti. Hän ei myöskään vaikuttanut siltä, että olisi seurustelemassa heti ekojen tai toisten treffien jälkeen, joten sovimme tapaavamme uudestaankin.

Olin ehtinyt sopia toisetkin treffit parin päivän päähän. Tapasin Liisan kahvilassa ja tapaaminen oli ihan toisenlainen kuin pari päivää aikaisemmin. Liisa arvioi minut nopeasti päästä jalkoihin, kyseli muutaman rutiininomaisen kysymyksen taustoistani ja hörppi kahviaan samalla tiiviisti minua tuijottaen, jopa niin, että vaihdoin istuma-asentoani hieman hermostuneena. Hän kertoi hurjan tarinan erostaan ja pari vielä hurjempaa tarinaa lyhyistä suhteistaan sen jälkeen. Sitten Liisa tarjoili mielenkiintoista tilastotietoa. Hän kertoi treffanneensa muutaman vuoden aikana satoja miehiä ja hänen mukaansa vain yksi sadasta johtaa ihastumiseen. Arvelin, etten ole tuon yhden prosentin onnekkaiden joukossa. Tosin tunne olisi tässä tapauksessa molemminpuolinen. Tapaaminen kesti tasan tunnin ja ilman sen kummempia alustuksia hän kertoi lähtevänsä kotiinsa. Muutaman päivän päästä hän alkoi kuitenkin lähettää viestejä ja syyllisti minua siitä, etten ollut hänestä kiinnostunut. Keskustelu ei johtanut toisiin treffeihin tai siihen ihastumiseen.

Seuraavaksi tapasin Kaisan. Ajelin taas merenrantaan kahville ja vietimme hauskan illan yhdessä. Kun hän kertoi omasta menneisyydestään, tarina muistutti jossain määrin Ebban säätämistä viimeisten vuosien aikana. Kun kysyin hänen eron jälkeisistä vaiheistaan, hän kertoi taistelleensa syyllisyyden ja itseinhon demonien kanssa pitkään. Jotenkin jäi kuva, että hän oli edelleenkin ihan hukassa itsensä kanssa. Heitin Kaisan kotiinsa ja sovittiin tapaaminen seuraavalle viikolle, jolloin hänen lapsensa olisivat muualla. Kun, lähetin hänelle viestiä seuraavalla viikolla, hän ei koskaan vastannut. Demonit olivat ehkä tulleet takaisin.

Sitten tapasin Annan ja vietimme taas mukavan illan. Sain kyllä kuulla hieman kritiikkiä siitä, etten viestittele hänelle niin usein kuin olisi toivottavaa. Samaan aikaan, kun hän tarjosi erilaista syötävää ja juotavaa sekä halusi lemmiskellä, hän välillä huomatteli asiasta. Naiset tietysti aistivat tunnetilat hyvin ja oma tunnetilani on kai lähinnä hämmentynyt oman elämäni takia. Vaikken nyt varsinaista seurustelumateriaalia ollutkaan, vaan ehkä enemmänkin panokaveri, niin Anna lähtiessäni halusi jo sopia seuraavasta tapaamisesta. Oikein piristävää vaihtelua kotona remontointiin ja erokuvioiden setvimiseen.